Olkoonkin että Coal Chamber onnistui nu-metalin kultakaudella tekemään välttävää nimeä, ei ainakaan allekirjoittaneelle jäänyt sen muutaman vuoden pyrähdyksestä muuta mieleen kuin töksähtävä Shock The Monkey -duetto Ozzyn kanssa.
Vaatikin siis perusteellisen peruutuksen vuosituhannen vaihteen molemmin puolin julkaistujen kolmen albumin pariin, jotta saisi edes hieman kiinni mistä bändissä oli kyse. Ja oliko sen touhuissa jotakin uudelleen herättelyn arvoista. Ei mielestäni. Teennäisin goottihuokailuin kuorrutetun viiden pennin Kornin perusteella en yhtään ihmettele Dez Fafaran irtiottoa, ja vuosia jatkunutta omistautumista, jyräävän ja ennen kaikkea persoonallisen Devildriverin pariin.
Älä koskaan sano älä koskaan. Pään pyörtämisen syyt kun tuppaavat showbisneksessä olevan vuosi vuodelta moninaisempia.
Rivals ei ole millään mittapuulla hyvä albumi, mutta pesee sentään jokaisen edeltäjänsä. Ripaus White Zombie -jolkottelua on pirtsakka lisä, mutta muuten pitäydytään kliseisen takaperoisessa rähinässä. Jopa Fafara, toisessa bändissään sanansa parhaimmillaan nerokkaasti asetellut keulakuva, vaikuttaisi taantuneen neljännelle luokalle. Kuten hän yli kymmenen vuotta sitten Coal Chamberin huhuttua paluuta vertasi.