CREEDENCE CLEARWATER REVIVAL: Creedence Clearwater Revival

Kitaristien John ja Tom Fogertyn, basisti Stu Cookin ja rumpali Doug Cliffordin yhteinen tie oli kestänyt jo liki vuosikymmenen eri nimillä, kun bändille vasta keksittyä nimeä kantava debyyttialbumi ilmestyi kesällä -68. Creedencen kotipaikka, San Franciscon Bay Area toimi tuolloin pitkälti psykedeelisten soundien lähteenä. Rock and rollista innoituksensa saanut CCR ei tapaillut trendikkyyttä vaan uskoi rockin suoraan voimaan. Avausraita I Put A Spell On You vie jalat alta, Suzie Q etenee riffivetoisesti, mutta esittelee myös John Fogertyn kitaristintaitoja. Jo aiemmalla Golliwogs-nimellä levytetyt Walk On The Water ja Porterville paljastavat, ettei Golliwogs/CCR -kausien ero ollut niin jyrkkä kuin bändi halusi antaa ymmärtää.
Creedence oli napakka kvartetti, jonka vahvin valtti oli monilahjakkuus John Fogerty, ensiluokkainen vokalisti, kitaristi, lauluntekijä, sovittaja ja tuottaja. Ensialbumilla vahvimmat laulut olivat vielä covereita, mutta Bayou Countryn myötä asetelma muuttui: Proud Mary oli iso hitti myös kansainvälisesti ja teki CCR:n tunnetuksi ympäri maailmaa. Sy- vältä rämeiköstä kumpuava avausraita Born On The Bayou kiteyttää CCR:n parhaiten yhteen biisiin ja siitä tulikin bändin keikkojen avaus, pitkä ja aivan yhtä juureva päätösirrottelu Keep On Chooglin´ taas muodostui keikkojen loppukliimaksiksi. Bayou Country esitteli sen Creedencen, jonka maailma nosti ansaitulle kultajalustalle parin vuoden ajaksi.
Green Riverissä kaikki mikä bändissä oli hyvää kiteytyy puoleen tuntiin. Myös kannen maalaispoikaimago jäi elämään, vaikka kaupunkilaisia oltiinkin. Levy on täynnä huippukohtia: nimiraidan bluesiin puetut lapsuusmuistot, Lodin omaelämäkerrallinen kaihoisuus, Tombstone Shadowin yhden nuotin soolo, Commotionin konkreettisesti aistittava levottomuus. Wrote A Song For Everyone oli Fogertyn ensimmäinen vakavahenkinen pohdintalaulu, Bad Moon Risingin vakavat sanat oli paradoksaalisesti puettu kepeään rock-komppiin.
Ja lisää seurasi pikavauhdilla; Willy And The Poorboys oli kolmas CCR-albumi vuoden -69 aikana! Levyn enemmän tai vähemmän kantavana teemana oli katutason elämän kuvaaminen. Fortunate Son ja It Came Out Of The Sky lisäsivät sattumaiseen soppaan terävää poliittista havainnointia, Effigy symbolisempaa.
Cosmo´s Factory on CCR:n toinen ehdoton huippuhetki. Kolmen erinomaisen singlen ympärille rakennettu kokonaisuus on henkeäsalpaava värikkyydessään. Alkukantaisen rock and rollin ohella tarjoillaan myös pidennettyä kitarataiturointia yllättävän hyvin koossa pysyvässä näkemyksessä I Heard It Through The Grapevinesta. Vaikka useiden coverbiisien käyttäminen saattaa viestiä John Fogertyn tuolloisista luomispaineista, levy ei ole mikään puoliväsähtänyt "CCR For Sale", vaan ehdoton klassikkoalbumi, joka teki yhden ikäluokan nuoruudesta selvästi siedettävämpää.
Creedencen kohdalla on vaikea puhua kehityskaaresta, sillä oppivuotensa läpikäynyt bändi oli varsin kyvykäs jo ensialbumillaan ja painotus oli aina enemmän yksittäisten raitojen toimivuudessa kuin albumikokonaisuuksissa. Pendulumiin tultaessa muutoksen tuulet olivat kuitenkin alkaneet puhaltaa. Poikien suosikin Booker T. & The MG´s:in vaikutus tuntui syvässä urkusoundissa ja jo Cosmo´s Factorylla käytetty saksofoni jatkoi puhkumistaan. Pagan Baby edusti vielä vanhaa Creedenceä, (Wish I Could) Hideaway on sielukas tulkinta ja bändin parhaita slovareita. Yleispisteet kuitenkin putosivat, kun mukana oli sekä Hey Tonightin kaltaista kepeää poppia että ainoa varsinainen CCR-täytebiisi, käsiin hajoava instrumentaali Rude Awakening # 2.
Pendulumista alkoi CCR:n alamäki. Kohta albumin ilmestyttyä nelikon varhainen johtohahmo Tom Fogerty lähti bändistä ja kahdessa ja puolessa vuodessa kuusi (!) albumia julkaisseelta yhtyeeltä ilmestyi vuonna -71 vain single Sweet Hitch Hiker, jonka b-puoli Door To Door oli lopunajan enne; biisin oli tehnyt Stu Cook joka myös lauloi sen. Mukiinmenevä numero, mutta kaukana Fogertyn saavutuksista ja lisää vastaavaa kuultiin seuraavalla albumilla.
Osapuolet kiistelevät yhä, kuka hienon jutun mokasi, mutta keväällä -72 ilmestynyt Mardi Gras oli säälittävä loppu loistavalle yhtyeelle ja tyyppiesimerkki siitä, että diktatuuri voittaa tietyissä tilanteissa demokratian. Cook ja Clifford olivat biisintekijöinä ja laulajina valovuosien päässä Fogertysta, joka tuntui kyllästyneen hommaan; ainoastaan countryhenkinen avioerodraama Someday Never Comes vastasi miehen aiempia saavutuksia. Syksyllä Creedencen ilmoitettiin hajonneen, eikä asia Mardi Gras´n jälkimainingeissa ollut enää mikään kohu-uutinen.
Levyt ovat hyvältä kuulostavia 24-bittisiä remasterointeja. Digipack-kannet ovat sinänsä hyvä ratkaisu, mutta asia on jätetty puolitiehen – alkuperäisten albumien takakannet nimittäin puuttuvat, vaikka levyjen sisällä olisi ollut asiaa varten irrallinen ja tällaisenaan turha liuska, josta ei käy ilmi edes julkaisuvuosia. Willy And The Poorboysiin on lipsahtanut logo "original jazz classics" (Fantasy oli jazz-merkki), ja samaisessa cd:ssä on myös kiusallinen häipymä Poor Boy Shufflen loppuvaiheessa. Kestoltaan lyhyille albumeille olisi saattanut olla omiaan tuplapakkausmuoto. Ulkoisista seikoista huolimatta on kuitenkin fakta, että CCR:n musiikki elää edelleen myös 2000-luvulla.