Uuden-Seelannin ja oikeastaan koko down underin suurimman popyhtyeen paluu pysäyttää ajan. Yhtye kuulostaa nimittäin juuri siltä, mihin se jäi Together Alonella (1993).
Jos popin mieltää käsityöläisammatiksi, on Time On Earth kuin mestariräätälin taidonnäyte. Istuu kuin hansikas, toisin sanoen. Haikean makeita melodioita virtaa hengästyttävällä tahdilla, ja vaikka tyylillisesti yhtyeen hienostuneessa popissa ei ole mitään järin erityistä, pitkälti Neilin Finnin pehmeän surullisesta äänestä johtuen bändin tunnistaa heti.
Heaven That I’m Making ja People Are Like Suns ovat malliesimerkkejä popbiiseistä, joissa kaikki toimii. Melodiassa on koukkuja, kertsi valuu hunajaa ja c-osa nostaa kruunun hiuksille. Sigh ja Silent House puolestaa hidastavat temmon ja hiljentävät tunnelman hartaaksi. Yhtyeen pehmeä, hienoilla harmonioilla silattu soundi soi upeasti, ja vähillä rytmisillä ja sovituksellisilla keinoilla biiseihin on saatu paljon vaihtelua.
On tavallaan ymmärrettävää, että näin pitkän hiljaiselon jälkeen Crowded House haluaa tarjota ison annoksen, mutta samalla yhtye sortuu tällä tunnin maratonilla samaan syntiin kuin monet muutkin. Kyseessä on läjä – joskin enimmäkseen laadukas läjä – lauluja, ei harkittu kokonaisuus.