Tämä tuli puskista. DAD on vielä elävien bändien kirjoissa. 30 vuotta melodista hardrockia, ja aina vaan uutta levyä puskee. Hienoa, ja hyväksyvä nyökkäys päälle.
Valitettavasti samaa ei voi sanoa albumin nimihirviömäisestä otsakkeesta. Muutama vuosikymmen taaksepäin se olisi ollut näppärä näpäytys Disneyn korporaatiolle. Tänään nimi on yhtä katu-uskottava ja radikaali kuin paikallisen baarin roku-doku. Murheellisten tarinoiden mies, jonka rahat, maine ja terveys menivät kurkusta alas.
En edes muista, mikä oli edellinen DAD-levy, jota kuuntelin. Hirvittävää kuraa se oli. Sen muistan. Siihen verrattuna yhtyeen 11. studiokiekko on positiivinen yllätys. Kitarat rouhivat rempseästi ja levylle on jätetty tilaa hengittää. Ropisee kuin peltikatolle tippuvat kivet, vapaasti ja pakottomasti.
Dic.Nii.Lan.Daft.Erd.Arkin vahvuus on tasavahvoissa 12 kappaleessa. Valitettavasti levyn heikkous löytyy samoista 12 tasapaksusta veisusta. Jatkuva keskitempoinen runkutus syö oman tehonsa ennen viimeistä fiilistelyä. Vaikea tästä on enempi innostua, mutta sedät rokkaa ja aurinko nousee huomennakin. Ihan kiva niin.