Timo Nikin nähtyä viisaaksi kuolettaa Peer Güntin parhaan kokoonpanon, on muutaman vuoden ikäinen Daddy Giljoteen osin valmis täyttämään Nikin, Erkinharjun ja Kettulan jättämän tyhjiön.
Daddy Giljoteen kutsuu musiikkiaan action bluesiksi eikä juurikaan liioittele. Levyltä löytyy verevä ja yllättävän monipuolinen annos vankasti bluesjuurista musisointia, jonka keskipisteeksi erottuu kitaristi-laulaja Taylorin pieteettinen soitto. Taylorilta irtoaa yhtyeen bluesrockiin vakuuttavasti myös jazzahtavat mausteet ja akustinen maalaisblues. Albumin rock’n’rollia, Stray Cats -sukuista rockabillya ja The Piratesin sähäkkyyttä limittävä avausraita Do The Skeleton ja saluunapianoineen hilpeästi Villiin Länteen hyppelehtivä Train To Oradea paljastavat bändin omaavan myös huumorintajua.
Daddy Giljoteenin bluesista rakentuvan kaleidoskoopin tyylikkäimpiin osiin lukeutuvat gospelinen John The Baptist ja Taylorin yksinään sähköttä kitaroiman Holy Land; The Reclamationin kantribluesinen vaellus luvattuun maahan.