Damien Ricen 0-debyytti oli karheudessaan ja intensiivisyydessään pysäyttävä teos. Vaikka levyn toteutustapa oli pääosin akustinen ja äärimmäisen pelkistetty, onnistui Rice puskemaan lauluihin hämmentävän määrän isoja tunteita. Viime vuosina julkaistuista levyistä samanlaista sydänverta on tullut todistettua vain Tom McRaen kahdella ensimmäisellä pitkäsoitolla.
9-levyllä Rice on tehnyt hieman pesäeroa hauraaseen debyyttiinsä. Selvimmin tämä erottuu Rootless Treen ja Me, My Yoke And I:n kaltaisissa bändirymistelyissä, jotka saattavat tulla suurena yllätyksenä miehen singer/songwriter-linjaan mieltyneille. Kappaleista jälkimmäinen on muiltakin osin täysin epätyypillinen Rice-sävellys – häiriintynyt, rosoinen ja päällekäyvä. Mielikuva punkiin hurahtaneesta Radioheadista ei liene kovinkaan kaukana totuudesta.
Ristiriitainen toteutus ei kuitenkaan tee levylle hallaa, vaan pikemminkin tukee kuvaa Damien Ricesta eteenpäin pyrkivänä ja kunnianhimoisena artistina. Rice olisi voinut valita sen helpon tien ja julkaista toisen levyllisen 0:n kaltaista akustista tunnelmointia. Nyt osa faneista varmasti vaihtaa leiriä, mutta se tuskin Ricea hetkauttaa. 9 on kaikin puolin rohkea, mutta onnistunut veto.
