Oi onnea, totta tosiaan. Täysin vailla ennakko-odotuksia laitoin Oh Fortunen soimaan ja lähdin kävelylle ostamaan irtokarkkeja Makuunista. Tulomatkalla oli pakko kiertää ylimääräinen lenkki ehtiäkseni kuunnella levyn loppuun. Juuri tällaiset puskista tulevat, ainakin hetkellisesti vuoden parhailta levyiltä tuntuvat yllätykset ovat musadiggailun suola.
Kolmanteen albumiinsa ehtineen kanadalaisen Dan Manganin tyyli on melko helppo lukita Bright Eyesin särmikkään americanan ja The Nationalin tumman jylhyyden välistä löytyvälle alueelle. Danin laulu on hieno sekoitus humalalta haiskahtavaa murinaa ja komeaa melodiankuljetusta, sävellyksissä ja etenkin sovituksissa riittää vähäeleisiä koukkuja. Teksteissäkin vilisee mieleenjäävästi aseteltuja rivejä. Lopetusbiisi Jeopardyssa Dan ensin toistelee itsesäälissä ”Where did I go? What is this sorrow?” ja sitten laukaisee tilanteen: ”Have I always been filled with questions? Where’s the show tonight? And who’s on?”
Harvoin tulee vastaan näin dynaamista ja elävää bändisoittoa studiolevyllä – itse asiassa ihmettelen jos tätä ei ole soitettu livenä sisään ja ainakin osittain lennosta sovittaen, niin spontaanilta etenkin kitaristien monipuolinen työskentely tuntuu. Peruselementtinä on Danin ääni ja akustinen kitara, mutta sen ohella sovitukset vaihtelevat kuiskauksenomaisesta massiivisena pauhaavaan, hurmioituneeseen yhteissoittoon, usein yhden biisin sisällä. Lisämassaa tuovat komeasti sovitetut jouset ja muutamin paikoin potkua antavat torvet.
Levyltä voi kuulla, kuinka Dan ja kumppanit soittavat hymy korvissa. Sen ansiota on, että synkistä aiheistaan huolimatta Oh Fortune ei käy raskaaksi.