Mauttoman lähelle vesirajaa avatut kissapuvut, sopivan pöhköt musiikkivideot sekä ilmahyökkäyssireenin lailla ujeltava laulaja. The Darkness otti paletin hallintaansa kahden vuoden takaisella Permission To Land -levyllä tavalla, joka jätti niin kriitikot kuin osan yleisöstäkin ihmettelemään kuin puskasta ilmestynyttä englantilaiskvartettia. Spinal Tap -henkinen vitsi vai ehta hardrock-ryhmä? Ehkä hieman kumpaakin.
On kaksi eri asiaa ottaa itsensä vakavissaan tai tosissaan. Vuosikausia levydiiliä kellarista käsin kalastellut The Darkness paljastuu toisella levyllään asiansa osaavaksi hyvän tuulen rokkiryhmäksi. Ulkomusiikillisista seikoista päätellen Lowestoftin omat pojat tuskin vannovat kurttuotsaisen vakavuuden nimeen.
Totinen tunnelma pääsi kuitenkin dominoimaan One Way Ticket To Hell… And Backin sessioita. Kuuluisa ”toisen levyn syndrooma” onnistumis- ja suorituspaineineen ajoi yhtyeen sisäiset välit pisteeseen, jossa nelikko jo koki The Darknessin siirtyneen ajasta ikuisuuteen. Laulaja Justin Hawkins väittää nyttemmin ongelmien kadonneen basistin vaihdon myötä. Richie Edwardsin, kitaristiveli Dan Hawkinsin entisen teknikon, hypättyä nelikielisen varteen alkoi yhteinen sävel studiossa jälleen soida kovaa – ja tietysti korkealta.
Äänitysten onnistumiseen oman lisänsä toi varmasti myös veteraanituottaja Roy Thomas Baker, jonka yhteistyö muun muassa Queenin, Bowien, Rollareiden ja muiden kovien nimien kanssa sopii The Darknessille kuin nakutettu. Esikoislevyyn verrattuna harkitumman oloinen One Way Ticket To Hell… And Back on koristeltu jousin, puhaltimin, Mellotronein, Moogein ja sitarein. Onneksi tämä ei kuitenkaan tarkoita isojen kertosäkeiden tai rullaavien rokkipalojen uhraamista studiokikkailun kustannuksella. Yhtyeen retroilu heijastuu enemmän asenteessa kuin käytännön tavassa tehdä.
Raivostuttavan riemukkaasti musiikillisia kliseitä kierrättävä yhtye on saanut sarjakuvarockiinsa uutta ilmavuutta. Monet levyn kappaleista voisivat sävellyksinä löytyä yhtä hyvin Permission To Landilta. Astetta kevyempi ote sovituksissa saa kuitenkin koko levyn svengaamaan leppoisammin kuin edeltäjänsä. Ja kyllähän tätä edelleen hardrockiksi täytyy kutsua: ennenaikaisen hiustenlähdön problematiikkaan pureutuva Bald on paras Kiss-kappale pitkiin aikoihin ja Hazel Eyesin kelttisävyt viittaavat Thin Lizzyn suuntaan.
Bändin balladit ovat entistäkin suurempia ja mahtipontisempia, mutta samalla myös koostumukseltaan kuohkeampia. Stadioneille sopiva Seemed Like A Good Idea At The Time ja levyn päättävä, aidosti kaunis Blind Man eivät jämähdä siirappisuuteen. The Darknessin toffee ei tartu ihan niin tahmeana kitalakeen kuin lukemattomien muiden tukkarokkareiden hattara-hiturit.
Vain 35 minuuttia kestävä One Way Ticket To Hell… And Back on rakennettu klassisen vinyylimuodon mukaan, jossa neljää menevää biisiä seurasi balladi, puolenvaihto, uudet neljä kulkevampaa sekä pakollinen ”viimeinen hidas”. Koska on sanomattakin selvää, että Justin, Dan, Richie ja rumpali Ed Graham ovat kuunnelleet vaikutteensa vanhoilta älppäreiltä, palvelee levyn rakenne yhtyeen pyrkimystä tehdä Klassinen Rockalbumi. Vaikka kyseessä ei ehkä vielä olekaan orkesterin vastine A Night At The Operalle, on English Country Gardenin kertosäettä kuunnellessa vaikeaa olla kuvittelematta pilven reunalla suotuisasti hymyilevää Freddie Mercurya.
Herkässä on hymy ihan näin maan päälläkin kuunnellessa Justin Hawkinsin ylidramaattista falsettia. Jos jostakin The Darknessia käy totisesti kiittäminen, kumarrettakoon näitä kavereita paitsi pirteästä uudesta levystä myös tulosta tuottaneesta missiosta saattaa hauskanpito takaisin rock’n’rolliin.
Tosikoita One Way Ticket To Hell… And Back saattaa ärsyttää, mutta itse tiedän tarkan reseptin tuleville kuukausille. The Darknessia talven pimeään – ja johan se aurinko kohta alkaakin paistaa!
