Herkkä-äänisen folk-prinssi Joel Thibodeaun johtama Death Vessel avaa kolmannen levynsä viemällä kuulijan syrjäiselle mättäälle, jossa männyt humisevat tyynessä lumisateessa. Alku on kaunis, lupaava.
Death Vessel pysäytti vuonna 2008 yksin kitaransa kanssa Kulttuuritalolla. Pitkätukkainen ujo hippi lauloi kuulaasti illan pääaktin José Gonzalezin suohon vaikuttaen samalla äärimmäisen haavoittuvalta.
Ne, joilla on joskus ollut mahdollisuus käydä talvisessa metsässä vähän hönkäilemässä ja ihailemassa huurteisia puolukanvarpuja, jätetään kappalejärjestyksen edetessä puitten katveeseen odottamaan jotain yllättävää. Levy pysähtyy paikalleen sigurrosmaisen sievästi. Melodioissa pilkahtelee kivoja ja miellyttäviä kuvioita, jotka heitetään ilmoille ilman suurempaa päämäärää. Sävellysten kustannuksella unohdutaan fiilistelemään orgaanisen heleitä tunnelmia. Tasapaksu Arcade Fire -henkinen maalailu onnistuu mitäänsanomattomuudessaan jo ylittämään ärsytyskynnyksen Island Vapors -kappaleen kohdalla ja olen keskeyttää. Odotuksia petaava aloitus ei täydenny.
Island Intervals piiloutuu soundien taakse, eikä aiottu kauneus pääse esiin. Näin taiteellensa herkistyneeltä artistilta toivoo jatkossa rohkeutta paljaampaan ilmaisuun.