DEEP PURPLE: The Early Years

Arvio julkaistu Soundissa 03/2004.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.
Deep Purplen kulttuurinen merkitys paljastui vaikuttavasti, kun mongolialainen kurkkulaulaja Albert Kuvezin halusi Helsingin konsertissaan osoittaa, että muutakin on vedetty kuin tammanmaitoa. Viesti meni perille Smoke On The Waterin riffillä.

Arvio

DEEP PURPLE
The Early Years
EMI

Deep Purplen kulttuurinen merkitys paljastui vaikuttavasti, kun mongolialainen kurkkulaulaja Albert Kuvezin halusi Helsingin konsertissaan osoittaa, että muutakin on vedetty kuin tammanmaitoa. Viesti meni perille Smoke On The Waterin riffillä. Erinomaisesti koottu The Early Years keskittyy brittiläisen hevi/proge/hard rock -hirmun monille tuntemattomaan alkukauteen ennen Ian Gillania. Vaihe kesti vain puolitoista vuotta 1968-69, mutta bändi ehti tehdä kolme albumia ja kaksi USAn kiertuetta, jotka nostivat nuo albumit ja niiden singlet Amerikan listoille. Englannissa listoille ei päästy.

Ensin Purplen (silloin Roundabout) laulajaksi piti tulla The Searchersin rumpalista rock-hustleriksi siirtynyt Chris Curtis, mutta tämän rooliksi jäi urkuri Jon Lordin ja kitaristi Ritchie Blackmoren yhteensaattaminen. Bassoon saatiin Nick Simper ja rumpuihin Ian Paice, joka toi mukanaan Rod Evansin brittirockin unohdettuihin legendoihin lukeutuvan Terry Reidin kieltäydyttyä vokalistin paikasta.

Derek Lawrencen tuottamien Shades Of Deep Purplen, Book Of Taliesynin ja Deep Purplen kermat tarjoileva kooste hyötyy Peter Mew'n muutamista remikseistä, jotka alleviivaavat soinnin avarasti mehevää jäntevyyttä. Levy esittelee pitkistä psykedelisistä covereista tunnetun amerikkalaisen Vanilla Fudgen innoittaman bändin, joka teki omia biisejä Lord/Blackmore/Evans-akselilla Joe Southin Hushin ja Neil Diamondin Kentucky Womanin tapaisten hitti-covereitten seuraksi.

Lord on urkurina rock-improvisaation kiteytymä ja Blackmoren kitaroinnissa on intohimoa, jollaiseen nykyään Jack Whiten lisäksi harvat yltävät. Simperin ja Paicen rytmiikka potkii lujaa, mutta loisteliaan mielikuvituksellisesti. Karjumista karttava Rod Evans on jännä tapaus Scot Walkeriin ja (erityisesti komeassa Anthemissa) Elvikseen viittaavine vaikutteineen. Rankempi paahto selvästi ei ole hänelle luontaista, mutta ihmeen hyvin sekin toimii esimerkiksi Why Didn't Rosemaryssa.

Jännittävimmillään varhainen Purple näyttäytyy sukeltaessaan täysillä menneisyyden myytteihin, Taliesyn oli kelttiläinen kronikoitsija, ja 60-luvun happomystiikkaan Shieldissä ja Blindissa. Tällöin Lord suosii myös spinettiä, Paice takoo kernaasti käsirumpuja ja sävellysten rakenteet lähtevät rohkeasti, mutta hyvällä maulla seikkailemaan. 

Lisää luettavaa