DEEP PURPLE: Bananas

DEEP PURPLE
Bananas
EMI

Bananasin lämmin ja leppoisa sointi jatkaa Steve Morsen aikaisten levyjen juurevampaa ilmettä. Avausbiisi House Of Pain käy esimerkistä, sillä sen rytmisektio ja kokonaislataus on enemmän Fireballia kuin The House Of Blue Lightin, Slaves And Mastersin ja The Battle Rages On…:in kaikki Rainbow-henkeen pullistavat rokit yhteensä. Vaara kuitenkin vaanii, sillä se mikä Purpendicularilla ja vielä Abandonilla kuulosti tuoreelta – kun Purple taas eli ja hengitti letkeyttä ja perinteitä – on kolmannella samansuuntaisella levyllä kääntymässä toistoksi ja pahimmillaan nihkeydeksi. Varsinkin soolo-osuudet alkuverryttelyineen kärsivät uuden näkemyksen puutteesta. Don Airey, vaikka legendasoittaja onkin, ei ole pystynyt tuomaan mitään erityistä mukaan. Jon Lordia on ikävä pelkästään herrasmieshahmona, mutta myös soitannollisesti.

Haunted on kuitenkin uudenlainen, piristävä valloitus: lähes puhdas pop-balladi, joka tuntuu aluksi pärjäävän vain Gillanin raikkaalla tulkinnalla, mutta joka kasvaa Morsen eleettömän kauniin säkeistöosien soiton ja Purplelle harvinaisen naislaulun rempseän hyödyntämisen myötä isoksi tunteeksi. Picture Of Innocence tuo sykettä ja huumoria, ja tällaisissa "kieli poskessa mutta silti tosissaan" -jameissa Purple on suvereeni. Mutta tämän levyn razzledazzleboogiewoogiet, rytisevämmät biisit, eivät tunnu toimivan ollenkaan. Siksi huomio kiinnittyy runsaisiin musiikillisiin vaikutteisiin. Esimerkiksi Blackmore's Nightin renessanssipetkutuksiin kyllästyneet löytänevät Never A Wordin kansanlaulun omaisesta lämmöstä uutta toivoa.

Pientä ja nättiä löytyy, mutta koko biisirypästä tutkailtaessa Bananas tuntuu tylsältä.