Papparaisenergian määrä on käsittämätön, eipä tämän äärellä oikein muuta voi sanoa. Suunnilleen maailman vanhin bändi svengaa, innostaa ja riemastuttaa edelleen, ilman minkäänlaista väkinäisyyden tuntua. Uuden kitaristin myötä touhuun on tullut vähän erilaista virettä ja jonkin sortin sähkökemiallista säkenöintiä, jos nyt ei mullistaviin uudistuksiin olekaan säntäilty. Riffipuolella on kuitenkin mainiosti tarttuvia freesejä kuvioita, jotka istuvat bändin ikivetreään hanskaan erinomaisesti.
Ian Gillanin turinoiva laulu raikaa kiitettävästi, vaikka vuodet kuuluvatkin karismaattisena karheutena ja jäyhyytenä. Ainoan alkuperäisjäsenen Ian Paicen rumputyöskentely on erittäin vaivatonta ja inspiroivaa: ukkeli pistelee menemään tyylillä ja napakasti rullaillen. Bändin yleissointi kuulostaa harvinaisen rennolta ja irtonaiselta olematta tippaakaan laahaavaa.
Hyviä biisejä levyllä on iso liuta, vaikka tuskin näistä kelpo raidoista moni yltää edes 100 parhaan Purple-kappaleen listalle. Ilahduttavaa ja mukaansatempaavaa hard rockia bändi kuitenkin tekee yhä, pitkälti yli 50 vuotta perustamisensa jälkeen.
