Deep Purplen musiikillisen kehityksen varhaiskaari Mk1- ja Mk2-miehitysten parissa piirtyy aiempaa tarkemmin ja jäntevämmin, kun linjassa ovat kaikki tallella olevat BBC-soittotuokiot. Sangen progressiivisesta ja psykehapokkaasta poptaiteesta purkautunut hardrock-monsteri oli kokeneiden studiomuusikoiden ja monissa oikeissa bändeissä jo operoineiden muusikoiden kollektiivi. Heidän musiikkinsa on selvästi parhaimmillaan jonkinasteisen jamihengen vallitessa. Radiosessioissa kappaleiden pituus pysyy aisoissa ja uuvuttavimpien studio- ja livemaratonien puuttuminen tekee kahden levyn koosteesta yhden Purplen parhaista kuuntelukokonaisuuksista.
Selvin muutos on tummaäänisen Rod Evansin vaihtuminen korkeaäänisen Plant-koulukunnan Ian Gillaniin. Jon Lordin ja Ritchie Blackmoren soitossa ja sooloissa on koko ajan samaa ärhäkkyyttä, joka sittemmin tuotti känni-illan päätteeksi Black Night -purkauksen ja käänsi rockhistoriassa painavan lehden. BBC-sessiot todistavat mielenkiintoisesti, ettei käännekohta ollut aivan yhden illan afääri, vaan radiossa testattiin monia vahvoja biisiaihioita, kuten Hey Bop A Re Bop (myöhemmin The Painter), Ricochet (Speed King) ja Grabsplatter (I’m Alone). Tuplakooste on boksilla sekä vinyyli- että cd-levyinä, erinomaisella studioraportilla täydennettynä.