Digitaalimiesten pyrkimyksenä lienee tehdä asiat yksinkertaisesti ja saada porukka hyvälle tuulelle. Siis klassisen reipasta rintanappifilosofiaa: ”Fuck art, let’s dance.”
Musiikillisesti bändin esikoislevy tuo mieleen Black Audion varhaisäänitteet. Niissäkin Ville Pirisen yhtye tarjoili kevyesti vinoutunutta, minimalista bluesin makuista ja kotona kudottua elektroa näppärällä asenteella. Sanoituspuolella Kari Peitsamon suomenkieliset boogie-tripit ovat teemallisesti melko lähellä. Kymmenen biisin kokonaisuudesta pulpahtaa selkeästi esiin päätösraita Rokataan, jossa irrotellaan ja häröillään oikein olan takaa.
Vaikka kitaristi-laulaja Ville Pirisen ja kahden koskettimia soittavan neidon muodostama Digitaalimiehet svengaa aidosti ja on hauska, jokin tässä paketissa kuitenkin jää askarruttamaan. Olisiko mukavan oloisessa meiningissä hienoinen taidekouluprojektin ja sisäpiirivitsin maku? Aivan selväksi kun ei tule, kuinka syvälle poskeen kieli on tungettu.