DIO: Magica

"Helsinki rocks and always will!", huusi Ronnie James Monsters Of The Millenniumin päätöskeikalla ja palkitsi innokkaan yleisön. Suomessa onkin aina ollut lämmintä maaperää Diolle tallustella. Pitkästä aikaa Diolla on myös antaa vastinetta yleisölleen.
Edellinen levy Angry Machines oli aivan hirvittävää kuraa. Oli vaikea tajuata, kuinka Dio moisen kyhäelmän käsistään laski. Romahdusta tosin oli jo treenattu vuonna 1990 Lock Up The Wolvesilla, mutta täystuho kulminoitui Angry Machinesiin ja vuoteen 1996. Noiden kahden välissä ilmestyi liian vähälle huomiolle jäänyt, doomailevan raskasta Dioa esitellyt Strange Highways, joka oli uutta särmää ja vanhaa hohtoa yhdistellyt pirteä luomus. Magican parilla biisillä palaillaan Strange Highwaysin lanaavaan mahtailuun, mutta yleisilme on ehkä sittenkin lähempänä Dream Eviliä (1987).
Bändi on taas kunnossa. Craig Goldy palasi kitaraan ja huikkailuaan karsinut Jimmy Bain bassoon. Kun Simon Wright vielä hoitaa paukutuksen, ei ryhmää käy moittiminen. Tarinapuolella mennään tutuissa merkeissä: auringot laskevat, sateenkaaret tummuvat ja paha astuu paratiisiin. Ei Magicalla kolmen ensimmäisen levyn kirkkauksia tavoiteta, mutta suunta on hyvä. Lord Of The Last Day jyystää luuloja sivuun, sillä Angry Machinesin jälkeen tältä levyltä ei odottanut yhtään mitään. Fever Dreams jatkaa Diolle ominaisemman tarttuvuuden parissa, Eriel hoitaa eeppisemmän osuuden, Challis rockaa iloisesti ja As Long As It's Not About Lovella päästää vähän lirputtelemaan. Pahin puute on Stand Up And Shout -tyylisen nopean rätkäyksen poissaolo.
Magican omituisin piirre on sen herättämä odotus. Musiikki rullaa hienosti, mutta huipennus jää puuttumaan. Magica on siis lupaava. On vain aika kornia kehua lupaavaksi levyä, jonka päämies aloitteli uraansa jo 50-luvulla. Taitaa olla viisainta vain kumartaa ja olla tyytyväinen. Joka tapauksessa Magicalta löytyy tukku livekelpoisia lauluja, toisin kuin edeltäjältään.