Turkulaisille metallipäille tapahtui jotain 90-luvun ensimmäisen puoliskon lopulla. Samantapainen impulssi vaihtaa sahausriffit ja korinalaulu rytmikkäisiin toimintarokkikitaroihin ja Elvis-ulvontaan on nähtävissä sekä Xysman että Disgracen tuotannossa.
Degeneration II kokoaa Disgracen toiminnallista rokkausta ja kuninkaallista ulvontaa vuosilta 1997-2005. Kokoelma tekee selväksi, että turkulaiset osaavat kaahata Motörheadin, The Stoogesin ja The Sonicsin paaluttamalla ohituskaistalla lujaa vaikka silmät sidottuina. Törkeästä rattijuoppoudestakin taitaa olla tässä romurallissa pelkästään hyötyä.
Läjässä on 22 hyvää esimerkkiä siitä, kuinka soitetaan nopeaa, rytmikästä ja törkeää rock’n’rollia. Rujo rytyytys svengaa kiitettävän kepeästi, vaikka soittimia lyödäänkin raskaasti. Yhteen putkeen kuunneltavaksi tätä moukarointia on kokoelmalla väsymykseen asti.
Siinä missä Xysma löysi autotallirockin kautta ties minkä psykedelian, motownin ja poppailun, pysyttelee Disgrace tiukasti action rock -autotallissaan. Lisää sävyjä kaipaaville suosittelen Degeneration II:n jakamista kahteen kuuntelusessioon. Välissä voi kuunnella vaikka Elvistä.