Silloin oli jotain vedessä tai ilmassa, kaikkialla. Tai ainakin Suomessa, Ruotsissa ja Floridassa. 1990-luvun alun deathmetal on fiilikseltään aivan oma juttunsa. Varsinkin sen ajan bändien svengissä on jotain vastaansanomatonta, joka on tullut jostain Deep Purplen taskusta ja päätynyt myöhemmin Mokoman parhaisiin hetkiin. Biitti elää, ei nakuta.
Disgrace oli yksi alan pioneeribändejä ennen kuin yhtye vaihtoi punk-vaikutteiseen rockiin. Bändi on vielä aktiivinen ja uuden materiaalin seuraksi on saatu yksi kadonnut albumi sekä alkuaikojen demo.
En tiedä, mikä Vol. 2 -levyn historia on ja miten se onnistuttiin hävittämään. Timo Tolkin aikoinaan äänittämä tekele ilmeisesti restauroitiin eri tahoilta löytyneistä c-kaseteista. Levyn kohtalo on harmillinen, koska tässä olisi ollut ainesta alan klassikoksi vuonna 1993. Bändi jyrää, mutta hyvällä svengillä.
Onnea oli myös siinä, että kyseessä on kadonnut deathmetal-levy eikä joku herkkähipiäisempi genre. Lähdemedian rajoitukset eivät haittaa ja joissain kohdissa viat ovat jopa hieno asia. Muroksi menevät ja perverssisti kompressoituvat lautaset kuulostavat hienolta.
1990-levy kokoaa yhteen demot Inside The Labyrinth Of Depression ja Beyond… sekä Debts Of Gods -ep:n. Soundi on vielä astetta karumpi kuin Vol. 2:n kohdalla ja biisimateriaali sekä soitto heikompaa. Kokonaisena pätkänä kuunneltuna materiaali tuntuu myös huomattavasti monotonisemmalta kuin vuoden 1993 Disgracen jyystö.
1990 on ihan kiinnostava kuriositeetti ja kivaa arkistomateriaalia, mutta vähälle kuuntelulle se jää. Suositellaan internetin ”Ekat demot oli parhaita!”-jätkille.