Suuret levy-yhtiöt reagoivat 1960-luvun lopulla nopeasti tilanteeseen, missä vastakulttuurin piiristä nousi esiin koko joukko uusia bändejä. Noille yhtyeille oli tyypillistä se, etteivät ne halunneet soittaa poppia ja suoltaa hittisinglejä. Ne halusivat enemmän tilaa ja aikaa. Ne halusivat toteuttaa itseään lp-levyillä.
Pian jokaisella yhtiöllä oli oma kokeileva levymerkkinsä. EMI perusti Harvestin. Se oli vastaisku Philipsin Vertigolle ja Deccan Deramille. Vertigosta tuli levykeräilijöiden suosikki, mutta Harvest menestyi parhaiten. Sille levyttivät muiden muassa Pink Floyd, Deep Purple, Move ja Electric Light Orchestra. Harvestin ensimmäinen kiinnitys oli kuitenkin The Edgar Broughton Band. Sen levyt eivät EMI:ä rikastuttaneet.
Tämä neljän cd:n kokoelma pitää sisällään yhtyeen viisi ensimmäistä albumia sekä aiemmin julkaisemattoman konserttitallenteen. Ja itse asiassa se vastaa aika tyhjentävästi kysymykseen, miksi bändi ei noussut listojen kärkeen.
The Edgar Broughton Bandistä puuttui yllä mainituille bändeille ominainen melodisuus ja hienostuneisuus. Yhtye soitti bluespohjaista kokeilevaa rockia. Sen merkittävin esikuva oli Captain Beefheart, eikä moinen rähjäinen räime tule koskaan kelpaamaan suurille massoille.
The Edgar Broughton Band oli myös avoimen vallankumouksellinen. Se ei vastustanut vain Vietnamin sotaa ja valtaapitäviä. Niinhän kaikki tuolloin tekivät! The Edgar Broughton Band uhosi tekevänsä lauluja ”lapsiin sekaantujista, nymfomaaneista ja maailmanlopusta”. Se halusi päästää kaikki demonit valloilleen, mutta samalla se nauroi kaikille päin naamaa, kaikkein räkäisimmin itselleen.
”Vain ääntä, vimmaa – täyttä ymmärrystä vailla!” voisi joku tässä yhteydessä lainata saarivaltakunnan suurta runoilijaa, ja olisi varmasti oikeassa, mutta minä huomaan olevani vilpittömän innostunut tämän boksin räävittömästä menosta.