ELVIS COSTELLO: This Year’s Model

Arvio julkaistu Soundissa 09/2007.
Kirjoittanut: Tero Alanko.

Punkin ensimmäistä aaltoa Britanniassa seurasi älykkäämpien ja yksilöllisempien lauluntekijöiden joukko. Esimerkiksi Howard Devoton ja Mark E. Smithin kanssa samaan nippuun lyötiin myös pubirock-piireissä kokemusta hankkinut, omien sanojensa mukaan ”kostonhalun ja syyllisyyden” motivoima Elvis Costello.

Arvio

ELVIS COSTELLO
This Year’s Model
Hip-O Records

Punkin ensimmäistä aaltoa Britanniassa seurasi älykkäämpien ja yksilöllisempien lauluntekijöiden joukko. Esimerkiksi Howard Devoton ja Mark E. Smithin kanssa samaan nippuun lyötiin myös pubirock-piireissä kokemusta hankkinut, omien sanojensa mukaan ”kostonhalun ja syyllisyyden” motivoima Elvis Costello.

Ulkonäöltään enemmän Buddy Hollya kuin Johnny Rottenia muistuttaneen lauluntekijän My Aim Is True -debyytti ilmestyi keväällä 1977. Puleeraamattoman levyn suurimmaksi hitiksi nousi vanhan sydänkävyn kohtaamisesta kertova balladi Alison. Myös napakat perusrockit kertoivat poikkeuksellisesta laulunkirjoitustaidosta.

Jo riuskalla This Year’s Model -levyllä (1978) oli mukana koesoittojen kautta kasattu The Attractions, yksi kaikkien aikojen svengaavimmista bändeistä. Varhaisen huippunsa yhteistyö saavutti viimeistellyllä Armed Forces -albumilla (1979). Norsukantisen levyn singlet (Accidents Will Happen ja Oliver’s Army) ovat klassikkoja eikä taso notkahda toisaallakaan. Parhaan albuminsa julkaisuvuonna Costellolta liikeni aikaa myös The Specialsin kiihkeän debyytin tuottamiseen.

Tiiviin levykolmikon jälkeen Elvis Costello lähti etsimään uusia suuntia. Soul-vaikutteisella Get Happy!!- ja sekavalla Trust-levyllä (1980 ja 1981) on hetkensä, mutta myös paljon yhdentekeviä biisejä. Niitä seuranneen Almost Blue -albumin (1981) kanteen liimattiin varoitustarra, jossa kerrottiin sen sisältävän country & western -musiikkia. Nashvillessa äänitetyissä, mutta aika hengettömissä Hank Williamsin, Merle Haggardin ja Charlie Richin biisien versioissa olikin sulattelemista Costellon faneille.

Seuraavalla albumillaan Elvis Costello osoitti taas taitonsa. Imperial Bedroom -albumin (1982) takakannessa Weetabix-hattuinen taiteilija nojaa mietteliäänä kouraansa. Alakuloisen levyn huolelliset kappaleet ja rikkaat sovitukset vaativatkin varmasti tarkkaa harkintaa. Erinomainen albumi ei kuitenkaan kelvannut ABC:n ja The Human Leaguen kaltaisten yhtyeiden hurmaamalle yleisölle.

Elvis Costellon seuraavat levyt ovat ponnettomia yrityksiä kevyempään pop-ilmaisuun. Punch The Clock -albumilla (1983) on sentään Shipbuilding-suosikki, mutta Goodbye Cruel World -kiekolla (1984) ei edes sitä. Aiemman tomerat puhallinsovitukset pysyvät ymmärryksen rajoissa, mutta myöhemmän sliipattu saksofonisoundi kuulostaa kiusallisilta.

Vuonna 1985 Costello tuotti Poguesin riehakkaan Rum, Sodomy & The Lash -albumin ja tapasi samalla Cait O’Riordanin, jonka kanssa avioitui. Kuherruskuukauden jälkeen mies palasi työn pariin. T-Bone Burnettin johdolla Los Angelesissa äänitetyllä King Of America -kiekolla (1986) parroittunut rillipää uppoutui amerikkalaisen populaarimusiikin historiaan ja kirjoitti tuntemuksistaan kaukana kotoa.

Myöhemmin samana vuonna julkaistulla Blood & Chocolate -levyllä Costello kutsui The Attractionsin takaisin kokoon ja väänsi nupit kaakkoon. Kipakan ja rämisevän rocklevyn tunnetuimmaksi biisiksi nousi kuitenkin kitkerä I Want You
-balladi.

Näillä keskihintaisilla uudelleenjulkaisuilla ei ole bonusbiisejä tai muutakaan spesiaalia. Ne vain toistavat alkuperäisen julkaisun mahdollisimman tarkkaan cd-muodossa. Se riittää.

Lisää luettavaa