Juuri ennen koronasulkeutumista Elvis Costello kävi Helsingissä äänittämässä kaikki instrumentit itse soittaen muutaman biisin, jotka päätyivät tälle levylle. Seuraa ne saavat New Yorkissa ja Lontoossa äänitetyistä kappaleista. Jälkimmäiset vedettiin livenä sisään Elviksen ohjatessa luottomiehensä Steve Nievenkin sisältänyttä bändiä laulaessaan. Elävä vuorovaikutus siis korostuu.
Kuinka kokonaisuus sitten toimii? Hyvin ja huonosti. Costello on niin kova tekijä, että joka biisin voi sanoa toimivan omillaan, mutta albumi tuntuu kolmesta eri levystä kootulta.
Ensin Revolution #49 avaa pelin arabiviuluin ja lausutuin tekstein hyvin kiinnostavasti niin, ettei jälkeä tunnista Elvikseksi ollenkaan. No Flag iskee palleaan ärtsyllä kitararockilla, joka on tuttua Costelloa, mutta todella tuoreesti. Tekstin ”ei lippua, ei uskontoa, ei filosofiaa” –teema uppoaa tähän aikaan kuin särmikäs päivitys Lennonin Imaginen ideasta. Muitakin moderneja vetoja löytyy, kuten Newspaper Pane tai kokeellisesti soiva We Are All Cowrds Now. Molemmat kuuluvatkin albumin parhaimmistoon.
Sitten on tämä studioliveosasto, joka soundaa sodanjälkeisellä, jatsahtavalla klangilla. Erittäin hienosti, mutta moderniin vaihteeseen sillä ei tunnu olevan mitään yhteyttä. Olisi kannattanut tehdä kaksi ehjää albumia, jotka lähestyvät lauluja eri vinkkeleistä. Täytyy silti painottaa, että sensuellin raukea I Do (Zula’s Song) on aivan ikivihreätasoa. Kuin suoraan Billie Holidayn tai Chet Bakerin parhaimmistosta ja Elvis laulaa upeasti tunteikkaan, tosin tutunoloisen melodian aivan nappiin.