Elvis Costello on nuorempi mies kuin Willie Nelson ja Dr. John, mutta kuuluu silti samaan kategoriaan – veteraaneihin, jotka tuntevat länsimaisen populaarimusiikin kuin omat pöksynsä. He siirtyvät mielellään ja sulavasti genrestä toiseen, mutta kuulostavat aina omalta itseltään, hyvässä jos pahassakin.
Costello levytti ensimmäisen kerran Nashvillessä jo vuonna 1979 ja on palaillut sinne sittemminkin. Itse asiassa artistin vaikertava narina saattaa istua parhaiten juuri kantriin. Tai sopiihan se mihin tahansa silloin, kun hän muistaa ottaa huomioon äänivarojensa rajallisuuden. Tällä kertaa Costellon suhteellisuudentaju pelaa ja tulokset ovat hyvät.
Kaikki muukin loksahtaa sopuisasti kohdalleen. Sävelmät eivät edusta tutuinta peruselvistelyä, vaan kuulostavat merkillisen aidolta amerikkalaismusiikilta. Meininki on vapautunutta. On helppo uskoa, että äänitykset toimitettiin kolmessa päivässä.
Kantrikaupungin ammattimiehet malttavat kuunnella toisiaan: haitarit, viulut, dobrot ja mandoliinit soivat kauniisti yhteen. Tuottaja T-Bone Burnettin kitara on ainoa sähkösoitin. Rumpuja ei tarvita.
