ERASURE: Loveboat

Ensimmäinen yllätys tuli Loveboatin pressitiedotetta lukiessani: Primal Scream oli vuonna 1986 ollut Erasuren lämmittelijänä Wonderland -debyyttalbumia edeltäneellä kiertueella. Primal Scream? Erasure?
Toinen yllätys tuli siinä vaiheessa, kun olin kuunnellut levyn ensimmäisen kerran läpi. Freedom soi gospelkuoroineen hyvinkin vakavana, kun minun mielikuvani Erasuresta on aina ollut se Abbaa coveroiva, pilke silmäkulmassa operoiva ja vahvasti camphenkinen koneduo. Loveboat ei ole hauska: tarkoituksena on selvästikin ollut tehdä taiteellisesti kunnianhimoinen levy, mutta mielikuvistaan on vaikea päästä eroon: kun Anby Bell laulaa Cryin' In The Rainissa, että "everybody hurts when you're playing the game of love", ei se kovinkaan uskottavalta kuulosta, vaikka hip-hop -komppi onkin taustalle saatu rytmiä antamaan. Pahiten saakin pettyä juuri tekstipuolella: "humankindista" ja "lovesta" lauletaan sellaisella paatoksella, ettei sanoituksia voi oikein vakavalla naamalla kuunnella.
Tuottajanpallille Andy Bell ja Vince Clarke ovat hankkineet kutakuinkin joka toisen koneilla operoivan bändin kanssa yhteistyötä tehneen Floodin, ja nimensä mukaisen maiseman on mies onnistunut Erasurelle hoitelemaan: kosketinliu'ut ovat paksuja kuin siirappi, makeilevia ja paikoitellen tulvillaan häpeilemätöntä 80-lukua, kuten Where I The Wordissa, johon on saatu mukavaa Twin Peaks- tunnelmaa. Love Is The Rage taas alkaa mukavan akustisen kitaran säastämänä, kunnes mukaan tulee minuutin rajapyykin jälkeen tyylikkäästi toteutetut, Floodille tunnusomaiset konepulputukset. Ja tietenkin koskettimet, mutta tällä kertaa sopivan hienoeleisinä. Catch 22 ja Moon & The Sky ovat levyn perinteisimmät Erasure-esitykset, molemmat jotenkin päättömiä jumputuksia. Yllättävää kyllä, Erasure on ottanut askeleen kohti katu-uskottavuutta. Mutta vaikka kovasti on miehillä yritystä ja ideaa, mielikuva Vincesta ja Andysta Abban jäseniksi pukeutuneina ei vain suostu häipymään mielestäni.