Vuonna 1976 perustetun manchesterilaisen The Fallin tuotannolla voisi täyttää kokonaisen kirjahyllyn. Määrällisesti Mark E. Smithin luotsaama postpunk-karavaani on kunnostautunut myös jäsenistönsä suhteen. Vittumaisen laulajan rinnalla vaihtuneet soittajat ovat saaneet toisinaan maistaa kirjaimellisesti Smithin kenkää. Lienee silti pitkälti kanssamuusikoiden ansiota, että The Fall on pystynyt uusiutumaan onnistuneesti sopivin väliajoin. Yhtyeen 2000-luvulla julkaisemat levyt ovat olleet pääsääntöisesti hyviä, tai ainakin kiinnostavia, varsinkin kun tuotantoon on löydetty uusia elektro-sävyjä.
The Fallissa on jotain äärimmäisen rakastettavaa: yhtälön epätodennäköisyys, tapahtumien ennakoimattomuus ja ehta DIY-asenne. Punkin kontekstissa The Fall on totaalisen anti-katu-uskottava ja pop- ja rock-kuvioihin liian friikki. Hapanta rusinaa muistuttavalta Smithiltä tuntuu puuttuvan täysin kyky korrektiuteen, ja sellaista toimintaa on ilo seurata sivusta.
Ersatz G.B.:llä The Fall haluaa olla taas garage-bändi. Monotonisesti jumittavat rytmit ja infantiilit kitara- ja kosketinriffit ovat yhä musiikin ytimessä, mutta kappaleista Greenway ja Laptop Dog kuulostavat lähinnä siltä kuin varhaisteinit yrittäisivät soittaa Metallicaa. Kiukkuisen Smithin melodiaa halveksivaa ärjyntää kuunnellessa tekisi mieli antaa vinkki: rykäise välillä.