Parhaimmillaan The Fall kuulostaa bändiltä, joka raahasi musiikin ulos baarista takakautta, nasautti sitä ilman varoitusta munille ja potki maassa kunnes se kirkui armoa pentatonisessa e-mollissa. Huonoimmillaan The Fall kuulostaa tylsältä painajaiselta. Tätä levyä edeltänyt Fall Heads Roll (2005) oli yksi bändin historian parhaita ja uusimmaltakin löytyy yritystä, mutta valitettavasti munaa ei keitetty kovaksi asti.
The Fallin 26. studiolevy tarjoilee paljon paskinta ja parhainta, mitä bändillä on tarjota. Jotkut kappaleet, kuten Radiopuhelimet-tyyliin huutomerkkejä hyödyntävät Over! Over! ja Reformation!, sopivan vammaisesti joskin hiukan liian pitkään funkkaava Insult Song, loistava My Door Is Never -garagepoppis ja transsiin itsensä jankkaava Systematic Abuse jyräävät yhtä kovaa kuin edellisen levyn tai jopa Hex Enduction Hourin (1982) kovimmat hetket. Kaksi viimeistä esittelevät myös Mark E. Smithin lyriikkaa ja sen soveltamista parhaimmillaan.
Levyltä löytyy myös kivasti oksettavan turhaa paskaa. White Line Fever todistaa, ettei englantilaisten kannata koskaan soittaa kantria, edes piloillaan. Das Boat on osoitus lapsellisesta kritiikittömyydestä omien kakkavaippojen suhteen. The Bad Stuff on kuin tylsä ylijäämäraita The Boredomsin enimmäkseen kelvottomalta, joskin ajoittain viihdyttävän musiikillis-skatologiselta Pop Tatari-levyltä – paitsi että viimeinen minuutti on liian selväjärkinen.
The Fallia voi tarkastella ainoastaan sen itse luomassa kontekstissa ja siinä tämä levy ansaitsee kolme tähteä. Jos tämän arvostelisi The Fallin aikalaisia säälittä ryöstöviljeleviä, ohuita mustia kravatteja käyttäviä urpoja vasten, neljä tähteä tulisi helposti. Onneksi näin kovaa jätkää ei tarvitse päästää helpolla.