En ollut varmasti ainoa, joka tunsi kauhua kuullessaan Gallhammerin päätymisestä Peacevillelle. Sama kauhu sekoittui suuriin odotuksiin tulevaa levyä kohtaan. Lopulta odotukset ja kauhu olivat sitä luokkaa, ettei levyn saatuaan sitä ollut uskaltaa kuunnella.
Yhtyeen aiempaan tuotantoon on kuulunut tärkeänä osana miltei degeneroitunut raakuus, niin soundeissa kuin soitannassakin. Pelkoni kohdistuivat ennen kaikkea näiden ominaisuuksien menettämiseen; siihen, että Gallhammerista olisi tehty kiillotettu ja siistitty kopio siitä, mitä se kerran oli. Onkin vaikea kuvailla tämän levyn minulle antamaa helpotusta ja mielihyvää. Mukana on kaikki, mitä pitääkin ja vielä jotain lisää: uusia, miltei viettelevän melodisia tasoja tutun epäinhimillisen ja paikoin jopa holtittoman äänilaavan yllä.
Amebixin, Burzumin ja Hellhammerin johdatus ja henkinen perintö kuultavat yhä läpi. Samaan aikaan Joy Divisionin rinnalle on noussut Sonic Youthin kaikuja. Tällä levyllä kolme japanilaista naista oksentaa kylmää ja tuskallista blackpunkmetal-mustuutta vakuuttavammin kuin rykmentti pakkasen raiskaamia norjalaisia. Tällaista musiikkia tarvitaan sieluttomassa ajassamme.