Liikaa melua tyhjästä. Brittiyhtyeen esikoislevyn räminä on hermostuttavaa. Eniten siinä häiritsee kokoonpanon kyvyttömyys valjastaa iso ääni kuvaamaan tunnetiloja. Laulajan virassaan Frank Carter meuhkaa pää punaisena, mutta ei ilmaise sillä mitään. Ääntely ei kerro miehen tuskasta, raivosta tai turhautumisesta – se vain täyttää sen paikan, joka sille on varattu.
Watfordilaisen Gallowsin musiikki on muodikasta rimpuilua, joka eroaa huolitellummasta metalcoresta siinä, että soundi on viimeistelemättömämpi ja raa’empi. Melodioita on silti niukalti eikä yhtymäkohtia punk/hardcore-kulttuuriin ole lainkaan. Gallows on vain metelöivä rockyhtye. Se on puhtaasti 2000-luvun tuote siinä mielessä, että siltä puuttuu oma identiteetti. Se piehtaroi nuoren miehen ahdistuksessa, mutta kitaristit saattavat kaiken angstin keskelle tuikata puhdasta Iron Maiden -vingutusta.
Bändin hahmottomuus ja hajanaisuus väistyvät kuitenkin tutumpien ongelmien tieltä. Gallowsilla ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi vetovoimaisia kappaleita, omaa sanottavaa eikä jäsenillä alkeellisintakaan karismaa.