Maailma ei tarvitse yhtään enempää paskasti soitettua paskaa heviä. Sitä ei tarvita etenkään muodikkaan indiebändin tekemänä. Ilman viimeisen minuutin kaunista folkhenkistä instrumentaaliosuutta Die-kappale olisi enemmän kuin kuvottava.
Sitten Girls vaihtaa kuin lennosta Saying I Love Youn nättiin vanhan ajan radiopoppiin. Aiemmin on kuultu täydellistä kasari-indietä (Alex) ja myöhemmin kuulijaa kumautetaan upealla Fleetwood Mac -eepoksella (Forgiveness). Lauluntekijä Christopher Owens ei yritä luoda mitään ainutlaatuista, mutta nuorukainen käyttää arkistoa poikkeuksellisen erinomaisesti.
Ensimmäisellä albumilla (Album, 2009) Girlsillä ei ollut varaa kunnon studioon. Nyt Owens ja tuottaja-basisti Chet ”JR” White ottavat vahingon takaisin korkojen kera. Yhtyeen klassinen rock soi todella komeasti etenkin Vomitilla ja Love Like A Riverillä, johon urut ja taustoja laulavat mammat tuovat hienoa soul-fiilistä.
Ensialbumin aikaan Girlsiä markkinoitiin Owensin tarinalla, hänen oudolla nuoruudellaan uskonnollisen kultin keskuudessa. Father, Son, Holy Ghost -runsaudensarven jälkeen voidaan keskittyä pohtimaan, olisiko nuoresta miehestä seuraavaksi isoksi jutuksi. Lahjakkuutta ja lämpöä hänen lauluissaan ainakin on yhtä lailla kuin vaikka Tom Pettyllä ja Jonathan Richmanilla muinoin 1970-luvulla.