Grindermanin musiikki ei taatusti ole maailman omintakeisinta tai ihmeellisintä rokkia, mutta johonkin olennaiseen Nick Caven ja hänen The Bad Seeds -yhtyeensä sivuraaja toisella albumillaan osuu. Vaikka kyseessä on Caven tapainen arvostettu ja palvottu suurtaiteilija, tekisi mieli käyttää niinkin arkisen lapsekasta käsitettä kuin ”soittamisen ilo”.
Koplan meluisassa ja sopivan nyrjähtäneessä juurirokissa roikaavat kirkkaina ne perimmäiset syyt, miksi bändeissä yleensä soitetaan. Rumpuja on kiva hakata, sähkökitaroista lähtee mahtavaa mökää ja hieman hämärän kuuloisten puolipäättömyksien laukominen on aina antoisaa. Grinderman II kuulostaa hetkessä elävältä ja hengittävältä rocklevyltä, jossa spontaani lataus ei hautaudu massiivisten konseptikelailujen alle. Hyvään rockmusiikkiin kuuluu usein vaikutelma puolihuolimattomuudesta tai suoranaisesta välinpitämättömyydestä. Grinderman-nelikko ansaitsee pointsit siitä, että se antaa tajunnan virrata ja kitaroiden vinkua ja mouruta.
Välitön ja liiasta yrittämisestä vapaa ote vääntyy matkan varrella myös Grindermanin jarruksi. Kyseessä on kuitenkin ansioituneista veteraaniveivaajista koostuva ryhmä, jolta lohkeaa bluesia ja taidekirskuntaa yhdistelevä junnaus vaikka unessa. Erityisesti maestro Caven osuus tuntuu uudella albumilla paikoitellen hieman höttöiseltä. Herran peruskarisma ja verbaalinen lähtötaso on sitä luokkaa, että vasurillakin vedelty kielikuvavyörytys tutuilla teatraalisuuksilla tulkittuna kuulostaa jo melkein Nick Cavelta. Eiköhän Tom Waitskin kykene ihan kohtalaisiin tomwaitsmäisyyksiin puolivahingossa tai Dylan dylanismeihin.
Myyttis-seksuaalista kuvastoa pyörittävät laulut toistavat lähes sellaisenaan monilta Caven aikaisemmilta levyiltä tutun näkemyksen bluesista. Vaikka Grindermania ei ehkä pitäisi verrata The Bad Seeds -töihin, Birthday Partyyn tai maestron soolojulkaisuihin, ei yhtye voi oikein välttyäkään vertailuilta. Grindermanilla ei
ole kirkasta omaa identiteettiä, vaan se jatkaa suoraan yhtä Caven uran perusjuonnetta.
Erityisesti levyn improvisoidun oloiset roots-junnaukset kuulostavat jaminumeroilta, jotka voisivat toimia live-tilanteessa erinomaisesti. Kotikatsomossa kököttävä kuuntelija jää kaipaamaan vivahteita ja jonkinlaisia dramaturgisia vastavoimia kappaleiden sisälle. Yhden moodin ympärille rakennetut paisutukset alkavat väkisin toistaa itseään.
Levyn tähtihetkiksi nousevissa numeroissa on jokin koukku, joka ainakin hetkeksi vapauttaa kihelmöivän bluesin mantramaisesta kehästään. When My Baby Comes -laulu räjähtää hienosti keskivaiheillaan psykedeeliseksi kitara-anthemiksi. Surrealistisia kielikuvia lähes koomisella tavalla vyöryttävä Palaces Of Montezuma muistuttaa Rolling Stonesin kultakauden ilmavasti rullaavista melodisista ralleista.
Levyn päätösraita summaa kertaheitolla sen, mitä Grinderman yrittää koko albumin alkupuoliskon sanoa. Bellringer Blues jyrää pelottavan huumeisena The Doorsin ja The Stoogesin hengessä. Jos Cave ja kumppanit olisivat väsänneet tällaisen apokalyptisen huuruilun ja blueshypnoosin lisäksi pari kolme melodisempaa numeroa, olisi Grindermanin toinen puheenvuoro kuuntelukokemuksena kestävämpi ja vivahteikkaampi.
Sinänsä viehättävän roiskeisen ja konstailemattoman soiton vastapainoksi olisi kannattanut hieroa välillä vähän enemmän. Ylätaajuuksilla riipivät kitarat ovat
ihanaa kuultavaa, mutta toistuvana sovituselementtinä niillekin olisi voinut kaivaa lempeämmän kaverin tueksi. Grindermanin luontainen rankkuus tuntuisi enemmän luissa ja ytimissä, jos sen lomassa herkisteltäisiin hitusen.