GRINDERMAN: Grinderman

Arvio julkaistu Soundissa 02/2007.
Kirjoittanut: Ville Pirinen.
Kaikkien tekee mieli joskus rokata. Myös 50 vuotta tänä vuon--na täyttävän Nick Caven. Siispä lyyrikko on noussut flyygelin äärestä, tarttunut sähkökitaraan ja alkanut rokata Bad Seeds -kavereittensa Jim Sclavunosin (rummut), Martin P. Caseyn (basso) ja Warren Ellisin (viulu) kanssa. Selvästi myös heidän on tehnyt mieli rokata. Erittäin hyvä niin, sillä Grinderman ei ole mikään keski-ikäisten muusikoiden nolo yritys tavoitella nuoruusvuosien hurjuutta. Grindermanin musiikissa kuuluu pitkä yhteinen kiertuekokemus.

Arvio

GRINDERMAN
Grinderman
Mute

Kaikkien tekee mieli joskus rokata. Myös 50 vuotta tänä vuon–na täyttävän Nick Caven. Siispä lyyrikko on noussut flyygelin äärestä, tarttunut sähkökitaraan ja alkanut rokata Bad Seeds -kavereittensa Jim Sclavunosin (rummut), Martin P. Caseyn (basso) ja Warren Ellisin (viulu) kanssa. Selvästi myös heidän on tehnyt mieli rokata. Erittäin hyvä niin, sillä Grinderman ei ole mikään keski-ikäisten muusikoiden nolo yritys tavoitella nuoruusvuosien hurjuutta. Grindermanin musiikissa kuuluu pitkä yhteinen kiertuekokemus.

Nelikko on yhdessä säveltänyt kappaleet, ja Caven sanoitukset tuntuvat rakenteellisesti Bad Seeds -tekstejä vapaammalta runoilulta, joten on perusteltua eritellä Grinderman omaksi bändiyksikökseen. Mikään totaalinen irtiotto vanhasta ei kuitenkaan ole kyseessä, ja ryhmän debyytti sopiikin erittäin luontevasti Nick Cave -levyjen jatkumoon. Materiaali painottuu äänekkääseen rokkaukseen, mutta Bad Seeds -muusikkojen hurjastelussa kuuluu sama vino svengi ja kokeilunhalu kuin balladilevyilläkin. Herra Caven ääni on luonnollisesti sama kuin ennenkin.

Tutun ja turvallisen vastapainoksi albumilta löytyy onneksi myös uutta ja arvaamatonta. Arvaamattomuus onkin olennainen tekijä Grindermanin rock’n’rollissa. Törkeät särösoundit, hypnoottinen jumitus ja perinteisistä rocksäännöistä piittaamaton sooloilu yhdistyvät välillä yllättävänkin kokeellisesti. Nautittava ”mitä tahansa saattaa tapahtua” -improvisaatiotunnelma on saatu tallennettua levylle.

Parhaimmillaan tuloksena on aidosti uhkaavaa ja tuoretta meuhkausta. Sinänsä älyllisesti ja taiteellisesti rokkaava kvartetti tavoittaa ajoittain jotain samaa kuin The Stooges järjenköyhässä groovessaan. On aina kaunista, kun keski-ikäinen kirjailija rokkaa aivottomasti.

En tiedä, jääkö tältä levyltä uutta kappaletta Nick Cave -klassikkojen sarjaan, mutta kyllä Get It On, No Pussy Blues, Depth Charge Ethel, Honey Bee (Let’s Fly To Mars) ja Love Bomb tulevat rokkaamaan minun soittimessani vielä ensi vuonnakin. Rauhallisemmat kappaleet tuntuvat ensikuuntelussa jäävän meluisampien saarnausten jalkoihin, mutta vähäeleinen balladi Man In The Moon paljastuu vähitellen levyn mahdolliseksi klassikkokokelaaksi.

Kaikkiaan tämä on tervetullut jööti puolikokeellista rokkimekkalaa tekijämiehiltä. Toivottavasti Grinderman tekee joskus vielä toisenkin levyn. Meidän kaikkien tekee mieli joskus rokata.

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa