HAPPY MONDAYS: Uncle Dysfunktional

Arvio julkaistu Soundissa 08/2007.
Kirjoittanut: Jari Jokirinne.

Kuin todistaakseen ”Vuoden turhinta comebackia” levyjä ostava britti-yleisö nosti Happy Mondaysin uutuuden julkaisuviikollaan albumilistan 73. sijalle.

Arvio

HAPPY MONDAYS
Uncle Dysfunktional
Sequel

Kuin todistaakseen ”Vuoden turhinta comebackia” levyjä ostava britti-yleisö nosti Happy Mondaysin uutuuden julkaisuviikollaan albumilistan 73. sijalle. Hämmentävän tilanteesta tekee se, että Happy Mondays on yksi Ison-Britannian viimeisen kahdenkymmenen vuoden tärkeimmistä yhtyeistä – ensisijaisesti taiteellisten ansioidensa, mutta myös kaupallisten saavutusten kantilta katsoen. Ajat ovat kuitenkin armottomat ja vuonna 2007 ei tilaa Shaun Ryderin ja kumppaneiden sekoilulle löydy.

Äärimmäisen huonoksi tilanteen tekee tosin vasta se, että Uncle Dysfunktional on suoraan sanottuna paska levy. Sen parhaimmillaan läskit, mutta pääasiallisesti ontot rytmit, joiden päälle Ryder paasaa omasta oudosta mielikuvituksestaan kumpuavaa hölynpölyä, kuulostavat samanaikaisesti vanhentuneilta ja halvoilta. Melodioista ei Mondaysissa ole ennenkään ollut kyse, mutta Uncle Dysfunktionalilta niitä ei löydä tutkallakaan. Ikävä tulee Mark Dayta ja Paul Ryderia, joiden tiukka funk-ote taisi olla yhtyeen lennolle elintärkeää.

Oli Ryderista ihmisenä mitä mieltä tahansa, ei miehen saavutuksia esimerkiksi Pills ’n’ Thrills And Bellyaches -levyllä (1990) voi vähätellä. Lieneekö nostalgiaa vai mitä, mutta jopa silkalta kuralta ilmestyessään kuulostanut – ja siinä sivussa Factory Recordsin tuhonnut – Yes Please! (1992) tuntuu tämän rinnalla jotenkin relevantilta.

Lisää luettavaa