Asetelma ei ole kaunis. Jumala on murhattu. Ikonoklastit ovat sotureita, jotka on lähetetty kostamaan murhaajille. Eikä kokonaisuus ole sen kauniimpi.
Petollisen levollisen intron jälkeen Heaven Shall Burn alkaa paahtaa yliohjattua mättöä kiivaalla, lähes hätääntyneellä asenteella. Ei bändi sentään kokonaan unohda yllätyksellisyyttäkään, mutta niiden pilkahdukset ovat vain vikkeliä välähdyksiä, joiden ansiot jäävät valjuiksi. Bändi tiedostaa melodioiden voiman ja panostaa erityisesti vahvaan riffittelyyn. Iconoclast tuntuu paikoittan hyvinkin väkevältä levyltä, ja kappaleiden syvyysvaikutelman pyörteeseen jää mielellään kieputettavaksi.
Brutaalisuuden murskaava raskaus kaatuu päälle kuitenkin jo liian tiiviinä massana. Siitä on vaikea raapia otetta ja rosoisuus saa vain sormet verille. Ja niin ikävää kuin se onkin, HSB:n mättövaihde syö useasti muun levyn tehoa.
Iconoclastissa ei ole klassikkoaineksia, vaikka levy kiitoksiakin ansaitsee. HSB on kuitenkin bändi, joka pystyisi saamaan käsillä olevista sävellyksistä vielä pikkuisen enemmän irti.