Nyt se on tapahtunut. Suuruudenhulluus on pyyhkäissyt John Schafferin lopullisesti mennessään. Yli tunnin mittainen Framing Armageddon on takuulla Iced Earthin tähän asti massiivisin teos – siis siihen asti, kun sen toinenkin puoli valmistuu. Soundtrackinomainen paketti on musiikillisesti väljä kokonaisuus, joka yltää parhaina hetkinään rock-oopperamaisiin mittasuhteisiin. Aallonpohjia ovat kohdat, jotka joko tarvitsisivat kuvan tuekseen, tai joiden kantava teema olisi venyttämättömänäkin ikävystyttävä.
Framing Armageddon on niin musiikillisesti kuin tarinallisestikin varsin järeää kamaa. Loppuun asti viety epiikka, mahtipontiset kuorot, paikoin hyvinkin hämmentävät välisoitot ja kaikenmoinen maalailu vaativat täydellistä keskittymistä. Ongelmaksi muodostuu se, että levy on polveilevuuteensa nähden aivan liian pitkä. Siihen ei jaksa keskittyä.
Schafferin seikkaillessa jossain 70-lukulaisen teatterin ja modernin tieteiselokuvan välimaastossa rakentuu mainittava osa levyn hallitummasta puolesta Ripper Owensin varaan. Miehen pelottavan varma laulusuoritus pitää paketin kasassa välillä silloinkin, kun repivä heviriffittely ei yksin siihen pysty.
