IGGY AND THE STOOGES: Raw Power – Legacy Edition

Arvio julkaistu Soundissa 5/2010.
Kirjoittanut: Ville Pirinen.

Ensipainoksensa vuonna 1973 saanut The Stoogesin kolmoslevy on ns. kiistaton klassikko. Teos, jota julkaisuvuonna vain harvat ymmärsivät, mutta joka sittemmin on vaikuttanut kaikkeen, josta olet koskaan tykännyt.

Arvio

IGGY AND THE STOOGES
Raw Power – Legacy Edition
Sony

Ensipainoksensa vuonna 1973 saanut The Stoogesin kolmoslevy on ns. kiistaton klassikko. Teos, jota julkaisuvuonna vain harvat ymmärsivät, mutta joka sittemmin on vaikuttanut kaikkeen, josta olet koskaan tykännyt. Se on levy, josta kaikki on jo kriitikoiden, muusikoiden, elokuvantekijöiden, kuvataiteilijoiden, runoilijoiden, ja kaikkien maailman juoppolallien suulla tuhanteen kertaan sanottu. Kiiltävänä keskellä rockhistoriaa tököttävä musta monoliitti, johon ajan hammas ei pysty. Suuri toteemi, jonka merkillisyydestä ja merkityksellisyydestä jankkaaminen pysyy ikuisesti ajankohtaisena.

Syitä tähän puretaan nykyisellään noin pari kertaa vuodessa, kun papparock-lehdissä nostetaan Dylanin, Beatlesin tai Rollareiden sijaan framille autotallisoundi, esipunk, grungen juuret tai Igsterin persoona. Syitä ovat muun muassa Ron Ashetonin ”alentaminen” yhtyeen basistiksi, ja näin syntyneen Ashetonin veljesparin timanttinen rytmiakseli, James Williamsonin hyökkäävä mutta sävykäs kitarismi ja ainutlaatuisen onnistunut sävellysyhteistyö Iggy Popin aisaparina, Iggyn yhä kuumottavan törkeiltä tuntuvat lyriikat ja päihteillä boostatun nuoruuden hormoonipyörteen pistävän tarkka artikulointi sekä väkivaltaisen ruhjonnan ja seksuaalisen svengin poikkeuksellinen ristisiitos.

Aina päädytään kuitenkin samaan: Raw Power, kuten kiistattomilla klassikoilla on tapana, on enemmän kuin osiensa summa. Niin toimittajat kuin muusikotkin jankkaavat siitä yhä siksi, että se on kaiken maineensa veroinen, mystisen täydellinen rock-albumi. Kesyttämätön peto, joka ei taivu viiltävänkään analyysin edessä.

Jollet tunne sitä vielä, aloita vaikka tästä Legacy Editionista, jolla alkuperäinen David Bowien miksaus on remasteroitu dynaamisen potkivaksi. Mukana seuraa toisella levyllä Georgia Peaches -nimen saanut keikkaäänite Atlantasta vuodelta 1973. Bändi on tiukassa vedossa, Iggyn ääni ja ego kohdillaan ja äänityskin varsin siedettävä. Lisäksi studioylijäämät Doojiman ja Head On ovat nekin parempaa sekoilua kuin monen bändin viralliset julkaisut.

Raw Powerista on saatavilla myös vuonna 1997 Iggy Popin ja Bruce Dickinsonin uudelleen miksaama, äänimaailmaltaan vielä lihaksikkaampi versio. Molemmat rokkaavat tolkuttomattomasti, ja lienee tottumiskysymys kumpaa arvostaa enemmän. Jos ymmärtää mitään rokista, löytää molemmista versioista valtavasti innoitusta, riemua ja ehtymättömän elämänliekin.

Levyn nimibiisissä lauletaan: ”Raw power, honey, just won’t quit/Raw power, can you feel it?” Jotenkin sen tuntee aina kun levyn laittaa soimaan, silloinkin kun kaikki muu rockmusa maailmassa tuntuu tylsältä. Ihmeellinen levy.

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa