Yrittääkö Feist liikaa? Tämä hieman kiusallinen kysymys hiipii mieliin Pleasure-levyn nimikkolaulua kuunnellessa. ”Biisin tärkeydestä” hokeminen on musiikkialan pyhin riitti, jolla selitetään kaikki asiat. Kuitenkaan popmusiikissa ei useinkaan ole oikeasti kysymys puhtaasti biiseistä tai niiden ansioista, vaikka niin mantrana toistetaan. Usein biisi eroaa toisesta lähinnä siinä, miten se on toteutettu ja paketoitu. Ydin ei muutu, vaan muoto tai pikemminkin kuori. Pleasure-kappale sätkii puolineuroottisesti ikään kuin se yrittäisi viestiä maailmalle, että sen tekijä ei ole jämähtänyt tuttuihin kaavoihin. Olen elossa. Olen relevantti. Otan riskejä. Biisissä ei ole vikaa. Kunnianhimoinen puserrus toteutuspuolella kuuluu liiaksi. Onneksi Feist rauhoittuu ja alkaa jo seuraavana jonossa odottavalla I Wish I Didn’t Miss You -laululla kehrätä esiin maailmaa, joka tuntuu luontevalta ja pakottomalta.
Jotakin lähes koomista on siinä, että Leslie Feistin musiikin voimakkuus on hänen ilmaisunsa intiimiydessä ja olemattomassa välimatkassa laulajan ja kuulijan välillä. Eikö ajatus lähelle tulevasta musiikista ole laulaja lauluntekijämaailman suurin klisee? Ehkä on, mutta Feist tulee oikeasti liki. Kuulijan iholle hiivitään rikkinäisenä mutta rohkeasti. Pleasuren kauniisti sommiteltuihin lauluihin on jätetty epätäydellisyyksiä ja kauneusvirheitä. Matkan varrelta tutut ystävät Dominic ”Mocky” Salole ja Renaud Letang ovat olleet Feistin tukena tuottamassa levyä, ja juuri tuotantosektorilla on tehty merkittäviä oivalluksia. Tehdään ilmeisen tarkkaan punnittuja valintoja, muttei puleerata vääriä asioita. Rämisköön kitara jos rämisyttää. Soundi se on ankeakin soundi. Annetaan hengityksen pihistä korvaan. Sen kun puhaltelee mikrofoniin laulaessaan. Poksahdelkoot.
Tehdään ilmeisen tarkkaan punnittuja valintoja, muttei puleerata vääriä asioita. Rämisköön kitara jos rämisyttää. Soundi se on ankeakin soundi.
Erityisesti Feistin laulu on täynnä pieniä säröjä, jotka eivät merkitykseltään ole vähäpätöisiä. Pelkistetyimmissä numeroissa hänen äänensä on täysin alastomana edessämme. ”Liian lähellä, ihohuokoset näkyy”, sanoisi moni tällä kohtaa. Piinallisuuden ja sitä kautta olennaisen raja lähestyy. Lost Dreamsin mollikaiho herää henkiin, koska se uskaltaa olla varovaista hyminää korvan juuressa. Yksi tönäisy ja koko rakennelma kaatuisi mutaan. Etenkään Feistin balladeissa ei ole pystytetty suojapanssareita mihinkään suuntaan. Siksi ne kuulostavat niin rohkeilta ja ylväiltä. Samaa vaikutelmaa tukee joidenkin sovitusratkaisujen ihastuttava höpsöys. Mistä kuoro pölähti tähän? Laulanko itseni kanssa stemmoja kolmeksi monistettuna? Why not. Otetaanko Jarvis Cocker vierailijaksi lausumaan kryptistä lyriikkaa lauluun, jonka nimi on ”Vuosisata”? Totta kai otetaan.
Feist tuntuu kavereineen muodostavan ikioman sfäärin, jossa kellutaan omia päähänpistoja seuraten. Tähän viittaa Pleasure-albumin suhtautuminen ajan trendeihin. Se ei ole niihin oikein missään suhteessa. Riisutuista raastinlauluista pieniin taskusinfonioihin ulottuva tyylillinen kaari ei yritä olla ajankohtainen, muttei se mitenkään päättäväisen taantumuksellinenkaan ole. Feist on löytänyt oman aikavyöhykkeensä, jossa on hyvä olla.
