Björklundin neljäs albumi on koottu ranskaksi lauletuista suomalaisista elokuvalauluista, kulturelleista iskelmistä ja nuoremman polven rock/pop-valiokappaleista. Kerrassaan oiva idea oli valita tuottajaksi Nouvelle Vague -mestari Marc Collin parinaan Liset Alea. Peter Foxin kanssa luodut somat sävelmät ja sahansoitot ovat siis vaihtuneet hillityn tyylikkäisiin ja melodioiden herkintä viehätystä vaaliviin bagatelleihin. Samuli Putron soolohitin Elämä on juhla mukaan nimetty biisikimara sisältää paljon persoonallisia painotuksia tutuimpienkin laulujen tunnelmiin ja sävelkulkuihin.
Viehättävintä on se pakottomuus, jolla lähtökohdiltaan hyvnkin erilaiset kansalliset valiokappaleet asettuvat linjaan keskenään. Leif Wagerin laulamat jalot leffamelodiat ovat rinta rinnan Kauko Röyhkän hillityimmän säveltyön tai Timo Kiiskisen sulavimpien melodioiden kanssa. Putron, Uusivirran ja Knipin hienoudet eivät jää Erna Tauron ja Tove Janssonin Syyslaulun ja Tapsa Rautavaaran lempeän tummaan ääneen fiksoituneen Sinisen unen varjoon. Verkkaistettu J. Karjalaisen Hän on ainoa, joka kärsii hiukan mukaansa tempaavan helinän menetyksestä, mutta Pilvet karkaa, niin minäkin on hurmaavan kepeä gypsy jazzin soundeissa ja ilman suomalaisen kankeaa marssitangon tahtia. Intiimistä värinästä ja klubiambienssista vastaavat Markus Nordenstrengin luottojengi sekä tuottaja-muusikoiden oman porukan soittopelit.