The National, Ariel Pink, Deerhunter, Iron And Wine ja niin edelleen – lontoolaisesta 4AD-yhtiöstä on kuin huomaamatta tullut yksi amerikkalaisen vaihtoehtorockin merkittävimmistä julkaisijoista. Miten ihmeessä tässä näin on päässyt käymään?
Iron And Winen neljäs albumi on huikea synteesi. Kiss Each Other Clean -levyllä partasuinen Sam Beam tuntuu saapuneen paikkaan, jota hän ryhtyi etsimään vuosituhannen alussa. Kehuttu The Shepherd’s Dog -levy (2007) nöyrtyy tämän rinnalla vain harjoitelmaksi.
Uuden americanan hiljaisena mutta alastomana äänenä aloittanut Sam Beam on kastellut hedelmällistä multaa ja kasvattanut ällistyttävän pensaan. Mies ja kitara ovat yhä kaiken pohjalla, mutta nyt Iron And Winen äänikuva soi aivan uniikkina – dubia, funkia, gospelia, 1970-luvun radiopoppia, hunajaisia harmonioita. Me And Lazarus -kappaleen heittäytyessä leikkisäksi jazziksi mieleen tulee Robert Wyatt, mutta muualla nimien sijaan pään täyttää ilahtunut hämmennys.
Vaimonsa kanssa kaukana sivistyksestä asuva Sam Beam on sama mietteliäs ja mystinen mies kuin aiemminkin, mutta pehmeästi soivalla Kiss Each Other Clean -levyllä hän operoi ihan uudella tasolla. Musiikki on kokeilevaa ja yllättävää, silti myös tasapainoista ja helposti lähestyttävää. Kaikista kerroksista huolimatta taiteilijan näkemys vaikuttaa niin selkeältä, että tuntuisi typerältä edes ehdottaa, että jotain olisi voinut tehdä toisin.
Loistavan levyn raidoista kaksi on ylitse muiden, omalla aivan erityisellä tasollaan. Walking Far From Home alkaa kuin raukea ja lämmin uni, mutta pian linnut putoavat taivaalta. Your Fake Name Is Good Enough For Me -eepoksen loppuun hiljainen mies lataa niin hurjan intensiteetin, että sen jälkeen on pakko odottaa hengityksen tasaantumista.