JIMI HENDRIX: People, Hell And Angels

Arvio julkaistu Soundissa 3/2013.
Kirjoittanut: Timo Kanerva.

Arvio

JIMI HENDRIX
People, Hell And Angels
Sony Music

”Jukeboksin raunioista nousee Jimi Hendrix ja kysyy pistorasiaa”, runoili Juice Leskinen vuonna 1973, vaan kukapa olisi tuolloin pystynyt ennustamaan, että Jimi nousee niistä raunioista yhä uudelleen ja uudelleen ja että tuore albumi ilmestyy vielä vuonna 2013.

Elinaikanaan Jimi Hendrix julkaisi kolme studioalbumia. Sittemmin on jälkeenjääneillä nauhoituksilla täytetty levy toisensa jälkeen. Ensin Jimin jäämistöä hallinnoi tuottaja Alan Douglas. Hän syyllistyi melkoiseen pyhäin­häväistykseen, kun korvasi alkuperäiset soittajat studiomuusikoilla, jotka eivät olleet koskaan Jimiä edes tavanneet, ymppäsi mukaan taustalaulajia ja pisti sävellyksiäkin osin omiin nimiinsä.

Tilanne muuttui, kun Jimin perintöä pääsivät vaalimaan Jimin isä ja sisarpuoli. Nyt näköjään ilmestyy Jimin vanhan äänittäjän Eddie Kramerin tarkkavaistoisen ohjauksen alla rakennettu uusi albumi aina kolmen vuoden välein. Ensin tuli vuonna 1997 First Rays Of The Morning Sun, sitten Valleys Of Neptune ja nyt tämä People, Hell And Angels.

Vaikka markkinoinnissa muuta väitetäänkin, eivät nämä albumit suinkaan sisällä uutta ja täysin ennenkuulumatonta materiaalia. People, Hell And Angelsin ainoa puhdasverinen uutuus on laulaja-fonisti Lonnie Youngbloodin kanssa äänitetty Let Me Move You. Muut biisit ovat Hendrix-faneille paikoin kovinkin tuttua sävelaarteistoa. Onpa mukana Jimin lukemattomia kertoja versioima Hear My Train A’ Coming -blueskin.

People, Hell And Angels ei osoittaudu ainutlaatuiseksi löydöksi. Se ei – vaikkapa Electric Ladylandin (1968) tavoin – tarjoa täydellistä sointia ja kumouksellista näkemystä, mutta yllättävän hyvä levy se silti on. Jimi kun on muusikkona niin huikaisevalla tavalla parempi kuin yksikään tuhansista matkijoistaan.

Lisää luettavaa