Musiikkihistorian suurten tragedioiden kärjessä pysyy se, että rockin ja sähkökitaran suuri visionääri kuoli juuri ennen 28:tta syntymäpäiväänsä ja ehti julkaista vain neljä albumia ennen sitä. Tosin myös Cry Of Love ja Rainbow Bridge syntyivät periaatteessa hänen ohjauksessaan.
Jimi Hendrixin kuoleman jälkeen häneltä on julkaistu lukuisia albumeja. Laatu vaihtelee, mutta siitä lähtien, kun asiaa on hoitanut Experience Hendrix -säätiö Jimin sisarpuoli Janie Hendrixin, asiantuntija John McDermottin ja Jimin luottoäänittäjä Eddie Kramerin toimesta, jälki on ollut erinomaista sekä taiteellisesti että äänentoistollisesti.
Niin tälläkin komeasti kuvitetulla neljän cd:n ja yhden dvd:n kokoelmalla, jolla on yksityiskohtaista tietoa jokaisesta raidasta. Boksi käy ensi kertaa läpi miehen koko ammattilaisuran vuodesta 1964 alkaen – 90-minuuttinen dvd, jolla Bootsy Collins puhuu Hendrixinä, aloittaa syntymästä – jolloin nuori Jimi liittyi Isley Brothersiin. Vain parissa vuodessa Jimi ehti soittaa myös useita r&b-helmiä kynäilleen Don Covayn, Little Richardin ja monen muun soul-laulajan kitaristina. Tämä koulu oli varmasti korvaamaton etenkin tulevan rytmiikan funkiudessa.
Ykkös-cd tarjoilee 15 oivaa näytettä noilta oppivuosilta. Monilta jo tunnistaa tulevaisuutta ennakoivasti vatkaavan rytmikitaristin. Ray Sharpen Help Me Get The Feeling vuodelta 1966 on pikantti tapaus siksikin, että se kulkee Van Morrisonin Themin vuotta vanhemman Glorian hypnoottisella rytmikuviolla, jota sittemmin hyödynsi muun muassa Aretha Franklin. Tässä samalla Van Morrison -likillä operoi myös King Curtisin Instant Groove.
Postuumit Hendrix-julkaisut on mahdollistanut Jimin huikea työmoraali ja kehityshalu, joiden vuoksi hän äänitti käytännöllisesti katsoen kaiken mitä soitti. Ei pelkästään studiossa, vaan myös livenä ja kotioloissa. Muut cd:t tarjoavat miehen faneille herkullisen tilaisuuden kuulla mittavan määrän ennenkuulumattomia live-tulkintoja, vaihtoehtoisia studio-ottoja, jameja ja demoja, joilla ideat – monet niistä esiintyivät myöhemmillä kappaleilla jalostettuina – sinkoilevat toisinaan äkisti suuntaa muuttaen, hetkittäin arkisesti kelaten, mutta useimmiten ällistyttävän luovasti.
Mykistäviä ”uusia” live-taltiointeja löytyy muun muassa Red Housesta, Purple Hazesta, Stone Freestä ja Wind Cries Marysta siinä kuin maukkaita
varhaisversioita Are You Experiencedistä, May This Be Lovesta ja In From The Stormista. Jos Arthur Leen myöhemmän Loven kanssa tehty Everlasting First ei yllättäin seisauta verta, kuten ei myöskään Jimin vanhan kaverin Larry Leen laulama ja säveltämä Mastermind, niin mielenkiintoisia poikkeamia ne joka tapauksessa ovat.
Täysin ennenkuulematon osasto tiukkuu herkkuja. Trafficin Dave Masonin sitarin leimaama Little One jäi aikanaan levyltä vain siksi, että se tehtiin silloisen tuottajan, Animals-basistin ja Jimin löytäjän Chas Chandlerin poissa ollessa. Huomatkaa Hendrixin maukas bassotyö tällä raidalla.
Urkuri Larry Youngin kanssa vedetty 20-minuuttinen jami kiehuu kuumasti. Mr. Bad Luck huokuu napakasti funkya bluesia kun taas Cat Talking To Me on jatsahtava instrumentaali. Monilla harjoitelmilla ei muutenkaan ole laulua, mutta Jimin kitara ja rummut riittävät tekemään pitkästä New Rising Sunista lumoavan.
Huuliharpisti Paul Caruson kanssa duoillut The Bandin Tears Of Rage ja Hear My Train A Comin esittelevät folkahtavan Jimin, kuten myös soolona lähes akustisesti soitetut My Friend, Angel ja 1983. Hillittömään Monty Python -söhellykseen päättyvä Experiencen Calling All The Devil’s Children voisi hyvin olla tämän päivän parasta stoner rockia.
Ärhäkkä urkujen koristama hippigospel Hear My Freedom on harvinaisuus: siinä Noel Redding soittaa bassoa, Buddy Miles rumpuja ja Mitch Mitchell perkussioita. Jazz-rokkaavaan Messengeriin tuo erikoista ilmettä hidastettu piano. Listaa voisi jatkaa pidempäänkin.
