J.KARJALAINEN JA VELI-MATTI JÄRVENPÄÄ: Paratiisin pojat

Arvio julkaistu Soundissa 11/2008.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

J. Karjalaisen irtiotto Lännen-Jukkana iski useimmat ällikällä pari vuotta sitten. Roots-musiikkia voi näemmä tehdä yhtä aikaa ankaraan autenttisuuteen pyrkien ja mielikuvitus vapaana liihottaen. On luontevaa, että Karjalainen jatkaa alter egonsa viitoittamalla tiellä amerikkalaista ja suomalaista folk-mytologiaa toisiinsa sotkien.

Arvio

J.KARJALAINEN JA VELI-MATTI JÄRVENPÄÄ
Paratiisin pojat
Poko

J. Karjalaisen irtiotto Lännen-Jukkana iski useimmat ällikällä pari vuotta sitten. Roots-musiikkia voi näemmä tehdä yhtä aikaa ankaraan autenttisuuteen pyrkien ja mielikuvitus vapaana liihottaen. On luontevaa, että Karjalainen jatkaa alter egonsa viitoittamalla tiellä amerikkalaista ja suomalaista folk-mytologiaa toisiinsa sotkien. Aisapariksi ilmaantuneen harmonikkataiteilija Veli-Matti Järvenpään avustuksella loihdittu Paratiisin pojat -kokonaisuus jatkaa saman perusajatuksen jalostamista.

Edeltäjäänsä verrattuna syvemmälle pelimannimusiikin hilipativiidakkoon sukeltavalla levyllä on kuultavissa samat vahvuudet ja heikkoudet kuin Lännen-Jukan saagassa. Amerikansuomalaisen,  bluesin ja old timey -perinteen sekoittajana ja historian henkiin herättävänä eläytyjänä Karjalainen on loistava. Erityisesti suruisasti vaikeroivat numerot kuulostavat sekä tulkinnan että karun taltiointityylinsä  ansiosta maagisilta tuulahduksilta kadonneesta ajasta. Maallisista iloista, riemun lunnaista ja taivaanporteista kertovat rallit kuten Paratiisin pojat, Jumalan karitsa ja Viimeisen kerran luovat tunnelman, joka höyryää lihaa ja verta ja on samalla kuitenkin totaalisen sadunomainen.

Joillakin raidoilla taika kuitenkin särkyy. Parit peruspolkat tuntuvat normaalilta kansanmusiikinrenkutukselta ja toisinaan Karjalaisen mökellyslaulu tuntuu pingotetulta ja teennäiseltä. Ei ”tula tullalla, posket pullalla” muutu sen kiinnostavammaksi vaikka kuinka sotkisi Appalakkia ja hampaatonta juoppojodlausta sekaan.

Lisää luettavaa