JOHN MAYALL & FRIENDS: Along For The Ride

Uusi vuosituhat tavoittaa brittiblues-veteraanin 44. albumiltaan, joka viimein tekee sen odotetun eli hyödyntää vanhoja Bluesbreakereita ja muitakin kavereita. Pitkän vieraslistan kokoonpanot vaihtelevat. Tulos jää resurssit huomioon ottaen vain kohtuulliseksi, vaikka onkin parasta Mayallia aikoihin. Perusongelma on siinä, ettei vaarin blues ole enää henkilökohtaista ja syvää kuten loiston päivinä 60-luvulla, jolloin hänen kitaristinsa Eric Clapton (kummallisesti ei esiinny levyllä), Peter Green ja Mick Taylor innoittivat tuhansia kitaristeja kaikkialla maailmassa. Silloin myös Mayallin sävelmät ja tyyli hakeutuivat jatkuvasti uusille urille.
Tästä löytyy vain yksi oma piisi, juuri tuolta ajalta jatsahtavasti tulkittu California. Red Hollowayn tenori ja isännän piano kuulostavat hyvältä loistavan Davy Grahamin saadessa akustisine kitaroineen olemattomasti tilaa. Jylhällä So Many Roadsillaan sielukkaasti laulava Otis Rush ei käsittämättömästi kitaroi ollenkaan, soolon saa Mayallin persoonattoman sujuva vakikepittäjä Buddy Whittington. Tylsintä on, että Gary Moore, Jeff Healey, Jonny Lang, Shannon Curfman, osittain jopa Billy Gibbons, simuloivat kaikki Whittingtonin tapaan Claptonin Bluesbreaker-kautta. Kovasti vanhentunut Taylor sentään yhdistelee She Don't Play By The Rulesissa mukavasti jazzia ja Länsirannikkoa. Paras raita on kepeän herkällä otteellaan erottuva Tony Joe Whiten Yo Yo Man, jossa loistaa Mick Fleetwoodin ja John McVien mehevästi svengaavan rytmin lisäksi Peter Green vähäleisellä akustisella slide-työllään Steve Millerin tukemana.
Dick Heckstall-Smithin altto, Billy Prestonin klavinetti, Lenny Castron perkussiot ja David Z:n napakasti funkahtava tuotanto ovat eduksi Along For The Ridelle, mutta Andy Fairweather-Low'n, Chris Rean, Steve Cropperin ja monen muun panos jää pelkäksi eleeksi, jota levyn nimi kuvaa liiankin hyvin.