JOY DIVISION: Still

Arvio julkaistu Soundissa 10/2007.
Kirjoittanut: Tero Alanko.

Usein kuulee sanottavan, että sekopäinen tuottaja Martin Hannett muutti Joy Divisionin soundin perinpohjaisesti. Hänen vaikutteikseen mainitaan yleensä David Bowien tammikuussa 1977 ilmestynyt kokeellinen Low-albumi sekä dub. Kaikki tuo pitää paikkansa, mutta asialla on toinenkin puolensa.

Arvio

JOY DIVISION
Still
Factory

Usein kuulee sanottavan, että sekopäinen tuottaja Martin Hannett muutti Joy Divisionin soundin perinpohjaisesti. Hänen vaikutteikseen mainitaan yleensä David Bowien tammikuussa 1977 ilmestynyt kokeellinen Low-albumi sekä dub. Kaikki tuo pitää paikkansa, mutta asialla on toinenkin puolensa.

Kun manchesterilaiset nuoret miehet perustivat Sex Pistolsin keikan innoittamina oman yhtyeensä, sen nimeksi valikoitui Warsaw – yksinkertaistettu versio Bowien Warszawa-sävelmän nimestä. Myös dub kuului yhtyeen omaankin kuuntelupiiriin. Olisikohan Decades-raidalle eksynyt melodika juuri Augustus Pablo -diggailun ansiota?

Unknown Pleasures -debyytin (1979) äänimaisema kihisee ja kumisee kuivuuttaan. Yhtye kuulostaa lähes mekaaniselta, mutta musiikki on täynnä pidäteltyä kiihkoa. Insight-kappaleen avaruuspyssyt sentään jaksavat huvittaa. ”I’ve been waiting for a guide to come and take me by the hand” laulaa Ian Curtis levyn ensimmäisiksi sanoiksi.

Vain vuotta myöhemmin – ja pari kuukautta Curtisin hirttäytymisen jälkeen – ilmestyneellä Closer-monumentilla jäätävät syntetisaattorit ovat vallanneet merkittävän tilan soundista. Levyn päätyttyä ihoa kihelmöi ja pistelee kuin kylmän suihkun tai avannosta nousemisen jälkeen. Se on kuin hautakammio, johon kuulija houkutellaan: ”This is the way, step inside.” On vaikea uskoa, että Peter Saville oli valinnut kansikuvan jo ennen musiikkiin tutustumista.

Kun Still ilmestyi syksyllä 1981, olivat Bernard Sumner (kitara), Peter Hook (basso) ja Stephen Morris (rummut), sekä hänen tyttöystävänsä Gillian Gilbert (koskettimet), jo ehtineet perustaa New Orderin ja julkaista pari singleäkin. Joy Divisionin valikoidut harvinaisuudet ja julkaisemattomat biisit sisältävät helmensä, kuten hurja Dead Souls ja hyytävä Exercise One, mutta vinyylituplan toisella levyllä julkaistun keikan suurin erikoisuus on, että se jäi yhtyeen viimeiseksi.

Kunkin uudelleen masteroidun levyn kumppaniksi on laitettu konsertti. Ne eivät ole uusia löytöjä, vaan Unknown Pleasuresin bonuskeikka (Manchester, heinäkuu 1979) kuultiin melkein kokonaan kymmenen vuotta sitten ilmestyneellä Heart And Soul -boksilla ja kaksi muutakin (Lontoo ja High Wycombe, molemmat helmikuussa 1980) on puristettu bootlegeiksi. Kolmikosta kiehtovin on Manchesterin kiivas esitys, jossa bändin soundia määrittävät  Curtisin epätoivo – ”There’s something you’ll never understand.” – ja Sumnerin raju ote.

Unknown Pleasures ja Closer kuuluvat punkista siinneen seuraavan aallon brittirockin perusteoksiin. Niiden jälkeen kuunneltuina Editors ja Interpol tuntuvat kumman kepeiltä ja hyvinvoivilta yhtyeiltä.

Lisää luettavaa