Kosketinsoittaja Kari Ikosen avaus bändiliiderinä oli huikenteleva Karikko (2001). Tulin kuvanneeksi Jazz-Emmalla sittemmin palkittua albumia näillä sivuilla sateenkaarimaiseksi. Seuraaja Oceanophonic ei sitä ole. Syitä on kaksi; Ikonen on paitsi löytänyt osaamisensa ydinalueet, myös toteuttanut kakkosensa kevyemmällä kokoonpanolla.
Charles Mingus on ollut aina se nimi, joka Ikosen töiden äärellä mieleen nousee, ja vaikutelma vahvistuu Oceanophonicilla. Nyt sen kylkeen kiilaa väkevä suomalainen sivujuonne. Sävellyksellisesti ja sovituksellisesti selkeimmin meikäläisenä soi Edward Vesalaan rohkeasti viittaava Kointähti (Phosphoros), eikä rumpali Mika Kallion tai fonisti Sonny Heinilän kautta levyn toimiva tyylittely tietenkään vaikutelmaa vähennä.
Erityisherkkua ja sitä Ikosta, joka tunnetaan hyvin Gnomuksesta ja Markus Holkko Quartetista, kuullaan Amphitritella ja Neptunuksella. Moogin käsittelijänä miehestä on kehittynyt todellinen mestari, suorastaan meidän sukupolvemme Esa Kotilainen.