Kauniisti, melkein kuiskaillen laulava naisääni. Samaan tapaan fraseeraava lempeä miesääni. Lämpimästi soivia akustisia kielisoittimia. Miellyttävän rauhallisia folkmelodioita. Tyylikkäästi sovitettuja jousia, koskettimia ja pehmeitä perkussioita. Luontevasti eteenpäin soljuva kappalejärjestys. Intiimin folkpopin tuottaminen sujuu tältä duolta helposti kuin hengittäminen. Puristusta tai päkistelyä ei tältä levyltä löydy.
Se on yhtä aikaa Twon hienous ja heikkous. Sävellykset ovat kiistattoman hyviä, mutta levy on niin kaikin puolin miellyttävä, että se kääntyy välillä unettavuudeksi. Silloin apuun tuodaan joku hieman särmikkäämpi elementti, kuten Grey Goes -kappaleen narisevat jouset. Välillä tuuditus mukavien soundien riippumatossa kuitenkin ohjaa levottomampaa kuulijaa siirtämään levyn taustamusiikiksi, ja loppujen lopuksi sen mieleenpainuvin sävellys on Tom Waitsilta lainassa oleva Innocent When You Dream.
Paradoksaalisesti levyn vika on siinä, että se on niin viaton. Se ei ole paha vika.