KEITH CAPUTO: Died Laughing

Kuka muistaa vielä Life Of Agonya? Näennäistä suosiota nauttinutta kevytmetallibändiä, jonka elämäntuskaa tihkuvat sanoitukset ja asenne liitettyinä joutavanpäiväisiin biiseihin aiheuttivat kärsimystä myös stereolaitteiden tällä puolen. Bändi henkilöityi lippalakkipäiseen pikkumieheen, jonka ahdistusta yhtye suurimmaksi osaksi purki. Tuo aika ajoin levottomia höpissyt heppu oli tietenkin Keith Caputo, joka bändistä tarpeeksi saatuaan otti ja lähti soolouralle. Muut palkkasivat tilalle laulajaksi Ugly Kid Joen Whitfield Cranen ja varsin loogisista syistä hajosi yhden ilman Caputoa tehdyn levyn jälkeen.
Ja kun Caputo ensimmäisen soololevyn alla totesi, että levy tulee edustamaan hänen tragedioiden läpikäymää tietään tullakseen siksi persoonaksi, joka hän nyt on, on yllätys Died Laughingia kuunnellessa megalomaanista tasoa. Levy huokuu poikkeuksellista lämpöä, elämäniloa ja helpottunutta rentoutta. Kahdentoista raidan joukosta ei löydy tarkasti haravoimallakaan ennen vallalla olleita elementtejä. Caputo on selvästi päässyt yli pahimmista kriiseistään. Erinomaisena eksemplaarina hyväntuulinen Just Be.
Died Laughingista on ehditty esittämään vuolaasti tulkintoja Beatles-vaikutteista, joiden mainitseminen Caputon yhteydessä on yhtä kaukaahaettua kuin vesi pihan kaivosta, kun taloudessa olisi hanakin. Vaikka levyn tunnelma on johdonmukaisella tavalla yhtenäinen, kohoaa biisiarsenaalin laajuus yhdeksi äijän valteista. Avausraita Honeycomb poppaa raikkaasti kuin Foo Fighters parhaana päivänään, Homen kertosäkeessä on reippaalla kädellä jo AOR-rockin mammuttitautia ja arvatkaapa-kenen-kautta loppuunpalaneista rock-tähdistä kertovan Cobainin jazz-sävyt urunpiippauksineenkaan eivät aiheuta välitöntä inhoreaktiota. Vain Brandy Duval lipsahtaa tyystin limputtelun puolelle.
Punaisena lankana Died Laughingilla on silti hienot singer-songerwriter -tyyppiset sovitusratkaisut, joten levyä voinee suositella pikemminkin 70-luvulle juuttuneille rock-pieruille kuin Life Of Agonyn faneille.