KID ROCK: Cocky

Yllätys se on tämäkin, vaikka ei iloinen sellainen. Rekkalasteittan paskaa puhuva machorappari Kid Rock on nyt ilmeisesti uransa siinä vaiheessa, jolloin kuuluu tutkiskella juuriaan ja vähän bostailla vaikealla elämällä, joka menestyksen myötä on nyt meille kaikille paljastamisen arvoinen. Aikamoista kukkua on itsesääli aikuiselta mieheltä, joka muuten tekee kaikkensa vakuuttaakseen olevansa kova jätkä puikottamaan.

Itse R.J. Ritchien valkoisen miehen rappausta kuullaan mukavan vähän, mutta aivan yhtä tuskallista on miehen uudempikin kurssi. Kid Rockin rockaaminen on sellaista Lynyrd Skynyrdin ja pahinta pöhötysvaihettaan potevan Metallican ristiin naittavaa tylsänpulskeaa boogie-lätkyttelyä, joka on niin groovitonta kuin se vain suinkin on mahdollista. Loukkaavan ylipitkä levy esittelee meille myös sen isosuisen kukkopojan herkemmän puolen mikä tarkoittaa ällöimeliä balladeja, joiden rinnalla Candle In The Windin uusioversio on koskettavuuden riemuvoitto.

Ylipäätään täytyy ihmetellä miksi Cocky on edes pitänyt julkaista Euroopassa, sillä mitä kukaan sivistynyt ihminen tekee huonosti peitellyllä punaniskojen nuolemisella? Etelävaltiohehkuttelu saisi olla sukupuuttoon kuollut taiteenlaji ja suorastaan kielletty sellaisilta helppoheikeiltä kuten Kid Rock, joka toistuvasti tälläkin levyllä muistuttaa olevansa kotoisin niinkin etelästä kuin Detroitista.

Minun puolestani Kid Rock saa kyllä edelleen paistatella julkisuuden valokeiloissa, mutta mieluummin vain Pamela Andersonin poikaystävän ominaisuudessa.