Kid Rock ratsasti julkisuuteen luupäisellä, liimatehtaalle kypsällä rockräp-raakilla. Luultavasti kyseisestä luuskasta jätti vihdoin aika, koska mies on vaihtanut ratsua. Nyt alla on kapinen junttirokkikantriponi. Ilmeisesti äijä on juuri eronnut uusimmasta amerikanpissiksestään, koska monessa biisissä vingutaan sovinistin katkeraa tuskaa hukatuista vuosista ja hehkutetaan uusinta ruuminlämpötilan tienoilla kiikkuvan äo:n omaavaa beibeä.
Yhdessä tuskallisimmista raidoista muistellaan jotain mennyttä white trash -kesää paskalle rähinäviskille haiseva kyynel silmäkulmassa. Soinnut on pöllitty Warren Zevonilta ja sanoitus on kuin vielä huonompaa kasari-Bryan Adamsia. Koska kertsissä hoilataan tästä yhdestä maailman paskimmista biisistä, pääsevät bändin jätkätkin lainailemaan soitossaan Sweet Home Alabamaa. Ei kulje.
Huonoimmillaan levy on kuitenkin kantribiiseissä. Ne kuulostavat juuri siltä, miten countrya inhoava ihminen kokee kyseisen genren.
Emme tule koskaan varmaksi tietämään, muuttiko oikea Jeesus vettä viiniksi. Rock’n’Roll Jesus ei salettiin muuttanut paskaa konvehdiksi.