The Beatles nappasi viimeisenä levyttämäänsä studioalbumiinsa nimen äänityspaikan mukaan (Abbey Road), kuten teki myös hieman mukaillen The Jimi Hendrix Experience (Electric Ladyland). Samaa ideaa toteuttaa nyt toisen levynsä julkaiseva The Kooks. The Kinks-yhtyeen kuuluisassa studiossa äänitetty Konk ei jää elämään edellisten tavoin ja tahraa komean nimen ikävällä tavalla. Ray Daviesin pitäisi vetää nämä kaverit oikeuteen!
The Kooks luultavasti näkee itsensä osana klassisten brittiyhtyeiden jatkumoa juuri The Kinksin ja The Jamin tavoin, mutta tältä ryhmältä on turha odottaa samanlaisia taiteellisia urotekoja. Myyntilukuja kylläkin, sillä tällainen valmiiksi pureskeltu haalea kitarapop jostain syystä kelpaa kuluttajille.
Konk ei kuulijalta paljon vaadi. Soundi on turvallista keskivertomainstreamindietä ja sävellykset etenevät yllätyksettömästi juuri siihen suuntaan kuin niiden odottaakin. Hetkittäin levy herää eloon. Mr. Makerillä sävellyksen ja tuotannon kepeys kohtaavat juuri oikealla tavalla ja viimeisenä kuultavalla piiloraidalla voi jopa erottaa pientä särmää.
Tuotantovastuu on yhtyeen esikoisen tavoin hienoa jälkeä esimerkiksi Airin ja Beckin kanssa aikaansaaneella Tony Hofferilla, mutta hän ei ole nyt taikonut kummoisiakaan tehoja irti The Kooksin nuorukaisista. Jos yhtye jo toisella levyllään kuulostaa näin kaavamaiselta ja innottomalta, millainenhan lopputulos on viiden albumin jälkeen?
