Kanadalainen Ladyhawk debytoi hiljaisesti vuonna 2006. Kellariloukoissa meteliä pitänyt yhtye ei räjäyttänyt indierockin maailmaa, kuten tekivät The Killers tai Franz Ferdinand muutama vuosi aiemmin. Mainittuihin verrattuna Ladyhawkin indierock on hieman hitaampaa ja rosoisempaa.
Uudella Shots-levyllä Ladyhawk ei maailmaa muuta, mutta löytää yleisönsä. Ladyhawkia vaivaa sama asia kuin monia muitakin pohjoisamerikkalaisia indie-yhtyeitä: aika vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Esimerkiksi sellaisten yhdentekevyyksien kuin Creedin ja 3 Doors Downin vivahteet onnistuvat viemään terän tältä levyltä.
Levyssä on kuitenkin yritystä. Corpse Paintin kaunis melodia venyy karhealla voimalla kohti parempia ulottuvuuksia. Parasta tässä kappaleessa, kuten myös levyllä pääasiassa, on laulaja-kitaristi Duffy Driedigerin epävakaa ääni. Mainitsemisen arvoinen on myös levyn päättävä Ghost Blues. Kymmeneen minuuttiin venyvä biisi kuulostaa ajoittain siltä kuin Iron Maiden olisi joutunut suljetulle osastolle ja päässyt sieltä pois Prozacia täyteen pumpattuna.
Kelpo levyn suurin vika on, että se kuulostaa jatkuvasti aivan liian tutulta.