Kauko Röyhkä oli joskus nuori vihainen mies, joka räjäytti totunnaisuudet niihin uskoneiden kasvoille. Nykyisin hän profiloituu kärttyisästi ikääntyneeksi eminenssiksi, joka puhuu lähinnä siksi, ettei ole tottunut olemaan hiljaa.
Severi Pyysalon kanssa toteutettu Turmion suurherttua vahvistaa vaikutelmaa. Se upottaa Röyhkän odottamattoman iskelmälliseen jazziin, mutta ei suoranaisesti laajenna miehen repertuaaria. Loppujen lopuksi Röyhkä on flirttaillut näiden sävyjen kanssa debyytiltään alkaen, usein paljon purevammin.
Turmion suurherttua on harmillisen kontrastiton levy. Pyysalon bändi soi sisäsiististi, ikään kuin luottaen siihen että Röyhkän hahmossa on riittävästi karheutta. Röyhkä puolestaan vastaa pikkunäppärillä tuokiokuvilla, jotka syttyvät elämään vain paikoin. Kappaleissa on latausta, mutta tarttumapinta jää ohueksi. Tarkimmin tavoitetut tunnelmat – esimerkiksi Maaritin tulkitseman Pienen kahvilan hämmentynyt onni tai Matkaradion joutilas leikkisyys – ovat sittenkin vain yksittäisiä osoituksia täyttymättömästä potentiaalista.
Uskon, että Röyhkä haluaa uudistua. Hänen pitäisi kuitenkin uskaltautua tällaista kevyttä konseptiajattelua syvemmälle, kyseenalaistaa itsensä niin kuin hän parhaimmillaan kyseenalaistaa kaiken muun. Nyt mies vaihtaa korkeintaan rusettinsa väriä.