Luvattoman iso osa brittiläisen musiikkilehdistön esiin nostamista yhtyeistä tuo jo ensilevyllään mieleen sadun keisarin uudista vaatteista. Viimeistään kakkosalbumin vaiheilla näille poloisille musikanteille ovat kääntäneet selkänsä niin uutta verta metsästävät toimittajat kuin lampaan lailla määkivät fanitkin. Late Of The Pierin toivoisi välttävän tämän kohtalon. Vaikka Fantasy Black Channel ei tarjoa mitään uutta tai ihmeellistä, jotain hyvin tarttuvaa ja kehityskelpoista siitä löytyy.
Enemmän tiskijukan ja remiksaajan hommia tehnyt, levyn tuottanut Erol Alkan on saanut puristettua tästä parinkympin hujakoilla olevasta nelikosta aimo annoksen energiaa ja onnistunut vielä vangitsemaankin sen. Ryhmää verrataan väsymiseen asti Klaxonsiin, mutta mielestäni se tuo monotonisten särökitarariffien ryydittämällä tanssittavalla popillaan vielä vahvemmin mieleen Franz Ferdinandin, elektrommalla otteella tosin. Gary Numan löytyy selkeästi muutaman kappaleen takaa innoittajana ja Sparksiakin on varmasti kuunneltu.
Yhtyeen laulajalla Samuel Eastgatella on melkoisen mukava soundi laulussaan, vaikka oma ääni välillä katoaakin, kun mies yrittää kuulostaa saman kappaleen aikana niin Bryan Ferryltä kuin David Byrne ja David Sylvianiltakin. Isoin miinus levylle lankeaa, kuten niin valitettavan usein uusien yhtyeiden kohdalla, paperinohuista teksteistä.